Minttu Vettenterä: Yksi viesti vastaanotettu

Hei, muistatko minut vielä? T. Saku. Mari tuijotti kännykän kirkaasti loistavaa ruutua hämärässä teollisuushallissa. Hän puristi mopin vartta kädessään ja tunsi jalkojensa pettävän. Oli kuin joku olisi iskenyt valtavalla nyrkillä vatsaan. Ilma pakeni keuhkoista ja Mari pelkäsi pyörtyvänsä. Hän hoippui lähimmän tuolin luo ja lysähti siihen. Kyllä hän muisti Sakun. Miten olisi voinut olla muistamatta? Miten olisi voinut unohtaa, vaikka kuinka sitä tahtoi?

Pimeässä, mielen peränurkassa, oli laatikko, johon Mari oli parhaansa mukaan yrittänyt unohtaa Sakun. Se laatikko oli lukittu ja tilkitty ja haudattu kaikenlaisen turhanpäiväisen alle. Vaan viesti räjäytti kaiken levälleen. Siinä se oli, muisto kuin avoin haava. Iho muisti. Aivan kuin salamaniskuista yks kaks ja yllättäen joka paikkaan sattui. Pahin kipu oli enkelisärky, joka raastoi lapaluissa. Siihen Mari olisi kasvattanut siivet, joilla voisi paeta. Vaan Marilla ei ollut siipiä ja Saku oli täällä.

Muistan. Mitään muuta Mari ei saanut kirjoitetuksi. Hän näppäili sanan kirjain kirjaimelta vapisevin käsin ja heti, kun viesti lähti, ääni Marin päässä huusi: Mitä sinä teet? Hän ei osannut vastata. Ei tiennyt mikä pakotti vastaamaan. Kai hän haki vastausta ikuisuuden, tai ainakin viisi vuotta, vaivanneeseen kysymykseen: Miksi?

Miksi? Ja mitä väliä sillä oikeastaan oli? Se ei muuttaisi mitään. Se ei ompelisi ammottavaa haavaa kiinni, eikä kasvattaisi siipiä selkään. Mari istui hetken ja odotti. Kädet lakkasivat tärisemästä ja jalat tuntuivat taas siltä, että voisivat kantaa. Ennen kaikkea Mari tunsi pystyvänsä hengittämään. Ei kovin hyvin, mutta pystyi kuitenkin. Rintaan sattui. Mari nousi ylös ja pyyhki lattiaa hitain, pitkin vedoin. Kännykkä on hiljaa. Ei se enää viestitä, Mari ajatteli rauhoitellen itseään. Samassa tehdashallin kolkoissa, hämärissä nurkissa kaikui viestin merkkiääni, piip-piip piip-piip.

Moppi kirposi Marin kädestä ja kaatui kolisten lattiaan. Mari tuijotti moppia ja pala nousi kurkkuun. Hän kaivoi kännykän taskustaan, sekin tippui lattialle. Näyttö loisti ja Mari näki kirjekuoren ja tekstin: 1 viesti saapunut. Mari lysähti lattialle istumaan ja nosti puhelimen käteensä. Uusi viesti: Mitä sulle kuuluu nykyisin? Mitä? Marin täytyi tarkistaa, että viesti oli samasta numerosta kuin ensimmäinen. Mari haukkoi henkeään ja kyyneleet sumensivat silmät. Hän lisäsi numeron kännykän muistiin, muttei pystynyt kirjoittamaan miehen nimeä. Oli vain S ja sen jälkeen Mari pillahti itkuun.

Ihan hyvää. Mitäs sä? Mari kirjoitti vastauksen kyynelten lomasta kädet täristen. Hän puri huulta ja päätti, ettei antaisi miehelle vahingossakaan sitä riemua, että tämä saisi tietää mihin jamaan oli Marin elämän järjestänyt. Mari pyyhki kyyneliä päättäen olla vahva, mutta joka kerran sulkiessaan silmänsä, hän näki Sakun. Nyt Saku oli vielä juuri sellainen kuin minä hänet olisi voinutkin muistaa. Hymyilevä ja komea nuori poika, joka sai Marin tuntemaan itsensä prinsessaksi. Poika, jonka kanssa Mari istui pienenä tyttönä rantakalliolla ja haaveili aikuisten elämää.

Marin sydäntä puristi. Se tiesi tulleensa lähemmäs puuttuvaa palaansa kuin kertaakaan sen jälkeen, kun se oli pois leikattu. Piip-piip piip-piip, kaikui hallissa. Mari näppäili uuden viestin auki. Mun on ikävä sua. Niin minunkin sinua, Mari ajatteli. Sinua. Sinua vaan ei koskaan ollut olemassakaan. Marin itku muuttui hysteeriseksi. Hän ei enää miettinyt kuuliko kukaan. Hänen piti olla yksin tehdashallissa, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Hänen mieleensä mahtui vain yksi ainoa ajatus. Saku.

Mari sulki silmänsä. Nyt Saku ei enää ollut unelmien prinssi. Hän oli valtava hirviö Marin päällä. Miksi? Siinä se oli. Kysymys, joka oli kalvanut Marin mieltä kaikki nämä vuodet. Hän painoi lähetä-nappia, haukkoi henkeä ja puristi silmänsä kiinni. Siinä se oli. Muisto, jonka Mari oli halunnut piilottaa, mutta joka oikeasti kulki hänen mukanaan joka ainoa päivä. Muisto, jonka vuoksi Mari oli yhä yksin. Muisto, jonka takia Mari tunsi viiltävää kipua, joka ainoan kerran, kun joku kosketti. Ihmisjoukot olivat painajainen. Hän halusi kirkua jokaisesta kosketuksesta, mutta tyytyi puremaan huulta. Alahuuli oli veriruhjeilla.

Miksi? Mitä? Olisi vain kiva olla niin kuin ennen. Sä olit mun prinsessani. Kipu viilsi kaikkialla. Iho muisti mitä oli paiskautua kovaan kallioon. Se muisti miten kasvot repeytyivät vereslihalle kiveä vasten. Kyljet painuivat kasaan, aivan kuin kylkiluut olisivat pelkästä muistosta antaneet uudelleen periksi. Mari tunsi puristavan kouran tarttuvan niskaansa. Hän ei pystynyt enää pidättämään huutoaan vaan se tuli. Ääni kaikui hallin hämärissä.

Mari puristi kännykkäänsä kuin taikasulkaa, jonka uskoi pelastavan tästä painajaisesta. Hän tiesi, että tämä oli vain muisto. Hän oli hallissa, turvassa. Yhtä ainutta ihmistä ei ollut lähimaillakaan. Kännykkä oli taikakalu, jonka avulla Mari saattoi hallita tilannetta. Hän ei häviäisi miehelle. Hän ei jäisi kakkoseksi tällä kertaa.

Mä en ole sun prinsessasi. Kuinka sä kehtaat?Mari yritti löytää kauniita ajatuksia. Hyviä hetkiä, jotka muistuttaisivat, että elämä oli jatkunut Sakunkin jälkeen. Hän vain ei löytänyt yhtään onnellista ajatusta, johon tarttua. Jos Saku ei ollut mielessä päälimmäisenä, siellä olivat ne muutamat miehet, joita Mari oli yrittänyt päästää lähelleen Sakun jälkeen. Kaverit olivat yrittäneet järjestää Marille miesseuraa. Eiväthän ne ymmärtäneet, kun eivät tiennet miten Sakun kanssa kävi. Eivät käsittäneet, että Mari pelkäsi niistä joka ainutta.

Uusi viesti. Mä olen pahoillani siitä, että kävi niin kuin kävi. Mä vaan rakastin sua niin kovasti. Rakkaus. Sana tuntui viiltävän Marin kahtia. Aivan samoin Mari oli tuntenut silloin, kun Saku oli paljastanut oikean itsensä. Saku, hänen päällään, sisällään, se oli kuin kuolema. Mari huusi uudelleen, mutta kokosi itsensä vielä kerran ja naputti vastauksen. Mikä sä luulet olevasi?

Mari istui kyyryssä hallin lattialla. Suuret koneet ympärillä loivat uhkaavia varjojaan paljaisiin metalliseiniin. Mari ei nähnyt niitä. Hän tuijotti kännykkäänsä, muttei nähnyt sitäkään. Hän näki vain Sakun. Tunsi ja kuuli Sakun. Piip-piip piip-piip. Mä olen lähempänä kuin uskotkaan. Mitä jos tulen käymään ja jutellaan asiat selviksi? Samassa Mari kuuli askelia, joista jokainen oli kuin puukko, joka iskeytyi Marin rintaan. Hän pomppasi seisomaan. Katsoi nopeasti ympärilleen kuin pelästynyt eläin ajovaloissa ja ryntäsi poispäin askelista. Piip-piip. Puhelin piippasi. Marin ote käynnykästä irtosi ja puhelin jäi lojumaan lattialle näytössä viimeinen viesti. Sähän olet nykyisin Kulosaaren Nesteellä töissä. Oothan nyt vuorossa niin mä tulen kahville?