Kirjoitettu avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen tietokirjoittaminen-kurssilla 2009

Vilinää lemmikkimarkkinoilla
Huhtikuun alussa messukeskus pullisteli ihmisistä, kun eläinrakkaat saapuivat viettämään viikonloppua lemmikkimessujen merkeissä. Paikanpäällä oli nähtävillä yli 800 koiranpentua, satoja kissoja, kaneja, marsuja ja muita tavallisia lemmikkijyrsijöitä. Harvinaisempia lemmikkejä edustivat fretit, siilit, bushy tailed jirdit ja erilaiset matelijat. Olipa paikalla minihevosia ja kalojakin. Eläinharrastajan paratiisi – ihmisiä vain ehkä aavistuksen liikaa. 

Kaikkialta näkyi, että lemmikkibisnes voi hyvin. Koirille myytiin jos jonkunlaista pinkkiä puseroa ja kissoille useita satoja euroja maksavia kiipeilypuita. Ihmiset hankkivat kalliita siilejä ja käärmeitä. Lemmikin hyvinvoinnista ei haluta tinkiä. Ollaan tultu melko kauas ajoista, jolloin lemmikitkin olivat hyötyeläimiä. Koira hankittiin turvaksi, paimeneksi ja metsästyskaveriksi ja kissa pitämään hiiret loitolla. Näin tehdään tietysti yhäkin, mutta aina vain useampi eläin on ihmisen seurana muista syistä. 

Lemmikkimessujen hulinassa oli hyvä pysähtyä miettimään mistä tässä kaikessa on kyse? Mitä lemmikit ovat ja miksi niitä pidetään? Ihmisellä on lemmikkiään kohtaan monenlaisia tunteita. Toisille eläimet ovat kuin ystäviä tai perheenjäseniä. Toiset tahtovat akvaarion, jota katsella. Jotkut näyttelyesineen, jonka myötä uuden harrastuksen tai pönkitystä itsetunnolleen. Lain mukaan eläin on kuitenkin verrattavissa mihin tahansa esineeseen, jonka ihminen omistaa. Tätä kautta määritellään lemmikin oikeudet. Sopii kysyä mitkä ovat esineen oikeudet? Onko väärin rinnastaa eläin esineeseen? Onko eläin oikeasti lain silmissä vain esine? Pitäisikö sen olla? 

Lemmikkien pidon rajoitukset
”Eläinrakkaan pariskunnan kodissa asuu lähes sata jyrsijää”, julistaa maamme ykköspäivälehti. Kun myöhemmin vielä tähdennetään, että kyseessä on kerrostaloasunto, voin kuvitella jonkun vetäneen aamukahvin väärään kurkkuun. Vaikka juttu sinällään onkin positiivinen ja korostaa, ettei suurestakaan eläinmäärästä ole harmia naapurustossa, se tuo väkisinkin mieleen ne huonommat tarinat. Aina ajoittain saamme lukea onnettomia juttuja eläinkeräilystä, jonka päätteeksi pienessä mummonmökissä asuu 30 hoitamatonta kissaa tai pentutehtaassa 100 laiminlyötyä koiraa. Positiivisuudestaan huolimatta juttu repii silmille painajaisen. 

Muutama vuosi sitten pääkaupunkiseudun kunnat olivat yhdessä tuumin rajoittamassa lemmikkien pitoa kerros- ja rivitaloasunnoissa. Kirkkonummi etunenässä vaati, että asunnossa saisi pitää vain yhtä koiraa tai kissaa jokaista alkavaa viittäkymmentä asuinneliötä kohden. Myös jyrsijöiden ja kanien pidolle oli omat suunnitellut rajoitukset. Nämä eivät koskaan toteutuneet, mutta suositukset jäivät elämään. Kehotuksia lievennettiin kuitenkin reippaasti. Esimerkiksi Vantaa esittää nykyisin, että asunnossa saisi pitää kahta kissaa tai koiraa jokaista kolmeakymmentä asuinneliötä kohden. Mitään kantaa siihen onko asunnossa kaksi chihuahuaa vai berhandilaista, suositus ei ota. 

Aloitin gerbiilikasvatuksen vuonna 1997. Aivan alkuaikoina kävin hakemassa gerbiilin erään hiirikasvattajan luota. Järkytyin avatessani oven kerrostalon rappukäytävään. Vastaan tulvahti hajupilvi, joka sai ihmettelemään miten naapurit sietävät tätä. Enkä siis hämmästele ollenkaan miksi Vantaakin koki paineita puuttua runsaaseen eläintenpitoon. Tähän pätee sama kuin melkein kaikkeen muuhunkin. Hyvin hoidettua eläinlaumaa ei huomaa kukaan, kun taas se huonosti hoidettu pilaa maineen kaikilta. 

Vähän myöhemmin jouduin toteamaan, että naapuruston hajuongelman voi aiheuttaa vallan mainiosti ilman eläimiäkin. Hiirten aiheuttama pyörryttävä haju oli pientä verrattuna siihen mikä lähti kaupungin vuokra-asunnosta, joka jouduttiin remontoimaan lattiasta kattoon asukkaan muutettua pois. Hyvä on, myönnetään, oli siinäkin asunnossa eläimiä. Niitä vain ei oltu tarkoituksella hankittu, eikä niitä kutsuttu lemmikeiksi.

Vaikka kunnat eivät virallisia rajoituksia lemmikkien pidolle asettaneetkaan, voi eläinihmisen olla hyvin vaikea löytää vuokra-asuntoa isoimmissa kaupungeissa. Tänä päivänä useimmat osakkeenomistajat haluavat vuokrasopimukseen kohdan, jolla kielletään lemmikkien pito asunnossa. Vaikkei koiraa olekaan karvoihin katsominen, voi silläkin olla merkitystä minkälainen hännänheiluttaja on mukana muuttamassa. 

Kaikkein kummallisimpia tilanteita saattaa syntyä lemmikin vaihtuessa kesken vuokra-asumisen. Näin sattui meillekin. Muutimme mukavan vanhan pariskunnan asuntoon mukanamme yli 50 kiloinen saksanpaimenkoirauros. Pariskunta oli sakemanni-ihmisiä, heillä oli samanmoinen koira itselläänkin. Koira ei ole ongelma, he sanoivat. Lattioillakin on vain vanhat muovipinnoitteet. Mikäs siinä, ihana koira. Muutaman kuukauden kuluttua jouduimme luopumaan saksanpaimenkoirasta ja pian sen jälkeen meille muutti pikkuinen collie-neiti. Myöhemmin muuttotarkastusta tehtäessä pariskunta oli järkyttynyt. Asunto oli pilalla, kun meillä oli ollut tuo koira siellä. Myönnetään, tuo koira söi vanhaan ja kuluneeseen muovilattiaan reiän, mutta se ei tainnut selvitä asunnon omistajalle koskaan. Olimme mielestämme kelpo vuokralaisia ja omatoimisesti vaihdoimme lattiapinnoitteen ennen muuttotarkastusta. 

Jos eläin rinnastettaisiin esineeseen, kuten laki tekee, ei koiran, kissan tai vaikkapa sadan jyrsijän pitäminen asunnossa pitäisi olla kenellekään mikään ongelma. Harvempi vuokra-antaja on kiinnostunut siitä tuodaanko asuntoon rumpusettiä, ampuma-asetta tai grillataanko siellä säännöllisesti kalaa. Joku huutaa, että näihin asioihin on vaikea tai oikeastaan mahdoton puuttua. Sillä loukattaisiin ihmisen oikeuksia henkilökohtaisiin valintoihin ja harrastuksiin. Vaan millä tavalla koira, esine, eroaa näistä? Itse asiassa lemmikkikieltojen asettaminen on laitonta ilman hyvin perusteltua syytä. Tätä tosiseikkaa vain hyvin harva tietää. 

Myönnetään. Eläimistä voi olla monenmoista harmia. Koira voi haukkua yksinään. Se voi tuhota lattialistat ja parketit. Kissa voi raapia puumerkkinsä kaikkiin sopiviin pintoihin. Kanit voivat syödä tapetit ja hiiri, no, sehän voi vaikka karata ja aiheuttaa naapurin Elsa-mummolle sydänkohtauksen. Tässä suhteessa eläintä voi hyvällä omalla tunnolla verrata vaikkapa lapseen. Se on elävä olento, jonka kanssa kaikki voi mennä hyvin, tai sitten ei. Koiranpentu (tai aikuinenkin koira) voi tuhota kengän, sohvan tai vaikka lattian muovipäällysteen. Koira purkaa yleensä näin tylsistymistään tai yksinäisyyden aiheuttamaa ahdistusta. Lapsen luovuus taas on rajatonta, eikä se aina mahdu paperille. Naapurin lapset ovat suloisia, kunnes jonain päivänä keksivät pitää kirpputorin ja tyhjentää roskakatoksesta useamman säkillisen roinaa myyntiin pitkin pihamaata. Minkälaisen haloon saisi aikaan, jos varsin yleisesti vuokrailmoitukset näyttäisivät tältä: Annetaan vuokralle kiva rivitaloasunto Vuosaaresta. 3h+k+s 80,5m2. Vuokra 952e/kk. Ei lapsia!

Mielestäni eläin on rinnastettavissa esineeseen asuntoasioissa. Jos ihminen ei halua tai pysty hoitamaan asioitaan kunnolla ja huomioimaan naapureitaan, hän pystyy aiheuttamaan häiriötä niin koiralla, hiirillä, käärmeillä kuin stereoilla, sählymailoilla, savenpolttouunilla ja kaljapulloilla. Sitten sopii vain kysyä saako kerrostaloon tuoda rumpusetin? Entä savenpolttouunin? Tai sadan cd-levyn kokoelman, jota voidaan huudattaa nupit kaakossa yömyöhään naapurien ilona?

Eläinsuojelulaki ja -viranomaiset
Laki määrittelee eläimen esineeksi, mutta samainen raamattu myös tekee eron eläimen ja esineen välille. Siinä missä vanhaa televisiota koskettaa valtioneuvoston asetus elektroniikkaromusta, eläimiin liittyviä lakeja on vaikka kuinka paljon. Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen ja eläinsuojelulakeja lukiessa voisi kuvitella, että myös eläimelle on melkoinen onnenpotku olla suomalainen. Onko oikeasti?

Eläinsuojelulainsäädäntö Suomessa pohjaa EU:n eläinsuojelulakeihin, mutta lakia on tiukennettu erilaisilla maakohtaisilla asetuksilla. EU:hun liittyminen kuitenkin näkyi voimakkaasti myös eläinsuojelussa. Suomi on ollut EU:n suhteen kiltti maa ja ottanut melko tarkkaan vastaan sen mitä sieltä sanellaan, vaikka ilman perustuslakia tähän ei olisikaan tarvetta. Siinä missä Suomi mm. purki shar pei-koirarodun maahantuontikiellon mahdollistaakseen alueen sisäisen liikkumisen myös eläimille, ainakin Saksassa on useita kiellettyjä koirarotuja. 

Erikoisen Suomen koiratuontikiellosta teki se, että se oli ikäänkuin kannanotto liiallista jalostusta kohtaan. Siinä missä muut maat tuntuvat kieltävän ns. tappelukoirarotuja, Suomi kielsi shar pein, koska rotua pidettiin hyvin sairaana ja vaikeana hoitaa. EU:hun liittyminen tuskin vähensi ryppykoiran iho-ongelmia. 

Koirien nykyjalostusta ihmetellessä tulee väkisinkin mieleen, että lain tulisi suojata eläimiä myös tällä tavoin aiheutetulta kärsimykseltä. Jalostuksella on päästy lopputuloksiin, joissa mopsilta voi tippua silmät päästä, saksanpaimenkoiran rakenne ei enää salli aktiivista liikkumista ja juoksevalta vinttikoiralta murtuu jalat helposti. Koiran etua tällainen jalostus tuskin palvelee. Tällaiselta eläimille tehtävältä väkivallalta laki ei koiraa suojaa, mutta miltä se sitten varjelee? Vai varjeleeko ollenkaan?

Valitettavasti käytännössä tuntuu, että eläimen elämällä itsessään ei ole arvoa. Eläimellä on vain tietty myyntiarvo, jonka perusteella sen elämä määritellään. Jos tuotantoeläimiä laiminlyödään, tähän puututaan. Onhan kyseessä sentään elinkeino. Jos rahanahneuksissaan pitää sataa huonosti hoidettua koiraa pentutehtaana, tähän puututaan. Onhan rotukoiran arvo tänä päivänä ainakin liki tuhannen euron luokkaa. Jos taas kyseessä on jyrsijäkasvatus, jossa puhutaan 10-20 euron arvoisista eläimistä, saa tilanteen hoitaa kuka tarpeelliseksi näkee. Vasta ihan vähän aikaa sitten Suomen gerbiiliyhdistyksen aktiivijäsenet organisoivat useiden kymmenien huonosti hoidettujen gerbiilien huostaanoton. Eläinten onneksi omistaja oli suostuvainen huostaanottoon, kokemukset viranomaisavusta pikkujyrsijöiden kohdalla eivät ole olleet kovin kummoisia.

Pohdittaessa lemmikkiä suhteessa eläinsuojelulakiin on taas palattava kysymykseen miksi ihminen pitää eläintä kotonaan? Lemmikki toimii eräänlaisena viihdykkeenä. Sen paijaus ja rapsuttelu vähentävät stressiä ja sama pätee myös akvaarion katseluun. Lemmikit antavat omistajilleen tunnetta rakkaudesta ja välittämisestä. Vieressä makaava koira tai sylissä kehräävä kissa kuuntelevat päivän huolet väähääkään arvostelematta, mikä onkin tänä päivänä harvinainen taito. Koira voi olla mukava lenkkikaveri, mutta voi palvella myös erilaisissa työtehtävissä kuten metsästys- tai paimenkoirana. Oma lukunsa ovat opas-, huume- ja erilaiset pelastuskoirat. 

Tarvitsemmeko me ylipäätään lemmikkejä? Läheisyyden ja hellyyttelynkaipuun voisi kissan sijaan täyttää pehmolelu. Se ei pahemmin pudota karvaa, eikä raavi huonekaluja. Akvaariota useammin liki joka kodissa kuitenkin töllötetään televisiota. Se ei vaadi säännöllisiä vedenvaihtoja ja tuskastumista, kun mikään kasvi ei tunnu viihtyvän ja kalat kuolevat. Lenkkiseuraksi voisi valita vaikka mp3-soittimen tai radiolla varustetun kännykän. Nalle, televisio ja kännykkä eivät kaipaa jatkuvaa huolenpitoa. Tarvittaessa ne voidaan unohtaa paikoilleen pölyttymään, eikä kukaan sano mitään. Voin nylkeä pehmokoirani ja heittää kännykän kerrostalon viidennestä kerroksesta ohjelmoinnin oikuttelun käytyä sietämättömäksi. Olettaen etten kännykälläni keheenkään osu, ei ketään kiinnosta tämäkään pätkän vertaa. 

Eläin-esinettä laki suojaa tällaisilta teoilta. Se tuntuu määrittelevän liki loputtoman määrän erilaisia sääntöjä, rajoituksia ja suosituksia eläin-esineen turvaksi. Laissa kielletään tarpeettoman kivun tuottaminen, kehoitetaan suojelemaan eläintä, velvoitetaan täyttämään erilaiset fysiologiset ja käyttäytymistarpeet ja määritellään varsin tarkkaan vaatimukset pitopaikalle. Laki velvoittaa kenet tahansa auttamaan sairasta, loukkaantunutta tai muuten avuttomana olevaa koiraa. Jopa eläinten synnytyksiä koskevia sääntöjä löytyy laista. Eläimlle tarpeetonta kipua aiheuttaavia laitteita ei saa käyttää, valmistaa, maahantuoda tai myydä. Eläintä ei saa luovuttaa arpajais- tai kilpailupalkintona. Tuntuu uskomattomalta, että laissa täytyy oikeasti määrätä, ettei lemmikkiä saa käyttää maalina harjoitus- tai kilpa-ammunnassa, ei nylkeä elävältä tai kuljettaa mistään ruumiinosasta ripustamalla. 

Melkoisesti sääntöjä suojaamaan eläintä, joka on lain mukaan verrattavissa kahvikuppiin tai leikkiautoon. Kuitenkin lukiessa Anu Ojalan ja Tuija Jaakonsaaren Koiralakikirjaa tulee väkisinkin mieleen, että suojaako laki koiraa tai hiirtä yhtään sen kummemmin kuin sitä viidennestä kerroksesta tippuvaa kännykkää? Eräässä kirjan esimerkkitapauksessa kerrotaan miehestä, joka potki hengiltä koiranpennun, koska ei saanut tuoda sitä Venäjältä Suomeen. Tapauksesta ei nostettu syytettä, vaikka kaikki tapahtui tulliviranomaisen valvovan silmän alla. 

Eläimiin kohdistuvaan väkivaltaan ja heitteellejättöön liittyvät ajatukset ovat täysin verrattavissa aikaisemmin vallalla olleisiin asenteisiin perheväkivaltaa kohtaan. Ihminen omistaa kissan, joten hän voi tehdä sille mitä tahtoo. Se voidaan tappaa pyykkikoneessa, hylätä kesämökin pihaan tai siitä voidaan tehdä nykytaidetta. Mikä minä olen arvostelemaan, kunhan se tapahtuu poissa minun silmistäni. 

Eläinsuojelutarkastuksia saavat suorittaa lääninhallitus, kunnaneläinlääkäri, kunnan terveydensuojeluvalvontaa hoitava viranhaltija, poliisi ja eläinsuojeluvalvoja. Monta ihmistä, joiden pitäisi seisoa eläinten hyvinvoinnin takana. Kuitenkin ihmiset ovat ihmisiä ja eläin on esine. Useamman kerran olen törmännyt tilanteeseen, jos se, joka eläintä voisi auttaa, ei jaksa kiinnostua ja sillä, joka haluaisi auttaa, ei ole toimivaltaa. Lisäksi ihmisten kesken tulee luultavimmin vallitsemaan aina jonkinlainen hyvä veli-sopimus. Harvempi. asia saa tuntemaan itsensä niin avuttomaksi kuin eläinlääkäri, joka toteaa eläinsuojeluilmoitukseen: Minä tunnen eläinkaupan omistajan ja tiedän, ettei siellä tapahtu tällaista. 

Nyky-yhteiskunnan hulluilla kummallisten kummajaisten lemmikkimarkkinoilla ymmärtää, ettei eläinsuojeluviranomaisen tehtävä ole helppo. Vaikka eläinlääkäri tietäisikin paljon eri sairauksista ja osaisi soveltaa osaamistaan harvinaisempiinkin lemmikkeihin, on mahdotonta tuntea kaikkien lajien erityispiirteitä ja vaatimuksia. 1990-luvun lopulla maa- ja metsätalousministeriö laati yhteistyössä lemmikkiyhdistysten kanssa asetukset, jotka käsittelivät pääasiallisesti eläinten pitopaikkoja. Tämä asetus ottaa kuitenkin kantaa myös lemmikkijyrsijöiden laumakäyttäytymiseen. Koska ainoastaan hamsteriyhdistys painotti omassa lausunnossaan syyrialaisten hamsterien erakkoa luonnetta, kirjattiin asetukseen, että muita lajeja tulee pitää pareittain tai ryhmissä. Tästä onkin tullut monille eläinlääkäreille ja eläinkauppiaille ohje, jota vaaditaan noudattamaan. Kuitenkin esimerkiksi hiiriurokset tulevat vain äärimmäisen harvoin toimeen keskenään ja hiiriyhdistys suosittaakin niitä pidettäväksi yksittäin. Hiirten omistajan voi kuitenkin olla vaikea puolustaa itseään eläinsuojelutarkastusta tekevälle eläinlääkärille, jonka näkökanta nojaa viralliseen asetukseen. 

Oli kaunis ajatus, että lemmikkiyhdistykset otettiin mukaan asetuksia tekemään. Todellisuudessa lemmikkiharrastajien lausunnot jäivät kuitenkin monen muun asian jalkoihin. Loppujen lopuksi esimerkiksi hiirten ja rottien vaatimukset pohjasivat tiloihin, jotka ollaan valmiit järjestämään laboratoriossa eläville koe-eläimille. Se, voidaanko tällaista asumusta pitää eläimelle hyvänä ja lajinmukaista käyttäytymistä mahdollistavana, onkin taas melko subjktiivinen asia.

Jos eläinten kärsimys ja ihmisten näkymykset ovat suhteellisia niin hyvin suhteellista on myös käsitys siitä mikä on eläimelle haitallista. Kuulostaa ylväältä, että Suomen laki kieltää eläimille haitalliset tarvikkeet. Käynti eläinkaupassa kuitenkin puhuu karua kieltään. Ilmeisesti käsitys eläimelle haitallisesta tuotteesta on hyvinkin subjektiivinen. Eläinkaupan hyllyiltä löytyy muun muassa pikkujyrsijöille ikiomaa upeaa autorataa, jossa eläin suljetaan auton sisälle ja näin pakotetaan juoksemalla liikuttamaan autoa radallaan. Kyllä tästä radasta on jo naapurinkin hamsteri kateellinen. Tai sitten ei. Eläinkaupat myyvät yhä pesävanua, jonka tiedetään aiheuttaneen suolistotukoksia, tukehtumisia ja kuoliota tassuissa. 

Eikö rikokseen yllyttämisestäkin kuuluisi saada tuomio? Kuinkahan moni hamsteri pääsi kylpemään, kun eläinlehti kertoi onnellisesta Ville-hamsterista, joka pääsi huvittelemaan vesiliukumäkeen. Disneykin teki taas kaikille maailman Villeille palveluksen piirroshamsterilla, joka rullaa juoksupallollaan ympäri maita ja mantuja. Voin vain kuvitella kuinka paljon moisten pallojen kysyntä eläinkaupoissa on kasvanut. Pallo voi näyttää ihmisestä varsin hauskalta, mutta kuka pystyy asettumaan eläimen asemaan? Vai tarvitseeko siihen asettuakaan? Eihän kellonkaan tunteita tarvitse pohtia sen päädyttyä pesukoneeseen. 

Koira-ajokortti ja lemmikkilupa
Ostaessani elämäni ensimmäistä koiraa, minulle tarjottiin aikuista saksanpaimenkoiraa. Koira vaikutti kaikin puolin leppoisalta ja mukavalta, mutta myyjä opasti minua, ettei kyseessä olevaa koiraa saisi koskaan ulkoiluttaa ilman kuonokoppaa. Koira suojeluvietti oli äärimmäisen korkea, koira arvaamaton ja saattoi tulkita tilanteita väärin. Olin järkyttynyt, että tällaisia koiria on oikeasti olemassa ja niitä myydään ihmisille, joilla ei ole mitään kokemusta koirista. Jostain syystä tätä kyseistä koiraa ei meidän perheeseen ostettu. 

Vielä järkyttävämmän koirakaupoista teki se, että tämän kaltaisten koirien myynti oli selvästi miehelle iso bisnes. Pienellä tutkimisella selvisi, että mies hankki itselleen kovaluonteisen koiran, saksanpaimenkoiran, dobermannin tai rotwailerin ja koulutti sille muutaman peruskäskyn vähintäänkin arveluttavilla keinoilla. Sen jälkeen tällainen ”suojelukoira” voitiin myydä egon jatkeeksi tai kuvitteelliseksi turvaksi nyky-yhteiskunnan pelottelemille ihmisille. Mies esitteli koiraa minulle ylpeänä: - Tämä on ainoa koira, jonka olen saanut käskystä puremaan puunrunkoakin. 

Ajoittain nousee julkiseen keskusteluun tarve koira-ajokortille, jonka suorittaminen vaadittaisiin jokaiselta koiranomistajalta. Jostain kumman syystä tämä keskustelu käydään aina samaan aikaan, kun keltainen lehdistö huutaa pienen koiran kokoisin kirjaimin: ”Tappelukoira raateli pikkulapsen”. Asiaa ei kuitenkaan koskaan saada vietyä ajatusta pidemmälle, koska eläin on esine, jonka kuka tahansa voi omistaa. Ihmisen oikeuksia ei voida näin säälimättömästi rajata. 

On kuitenkin olemassa esineitä, joiden omistamista ja käyttöä laissa rajataan. Näihin kuuluvat moottoriajoneuvot ja ampuma-aseet. Mikä erottaa ne muista esineistä ja tekee rajaamisen mahdolliseksi ja välttämättömäksi? Niillä voidaan tehdä suurta vahinkoa muille ihmisille. Tämä pätee myös koiraan. Sopivalla koulutuksella tai kouluttamatta jättämisellä koirasta voi saada liki yhtä vaarallisen kuin Walther P22 Targetista, joka pääsi otsikoihin Kauhajoen koulusurmien jälkeen. Koulusurmaaja, joka iskee koulutettujen koirien kanssa kouluun, meiltä tietysti vielä puuttuukin. Ja Suomi pääsisi taas otsikoihin kaikkialla maailmassa. 

Eläinten kanssa on sattunut aina haavereita ja tulee varmasti myös tapahtumaan. Suomirapissa laulettiin aikanaan: “Jos koira tappaa lapsen se lopetetaan, mutta rattijuoppo joutuu vain vankilaan”. Näinhän se menee ja näinhän sen kuuluukin mennä, koska meillä ei ole oikeutta päättää toisen ihmisen elämästä, mutta esineestä me voimme päättää. Kehtaan kuitenkin väittää, että tässäkin tilanteessa eläin on suurimmassa osassa tapauksista esine siinä missä autokin. Se on yhtä syytön tragediaan kuin rattijuopon Toyota. Kyse on siitä miten ihminen sitä käyttää. 

Ihmisen on tunnettava koiran erityispiirteet. Sen vaatimukset ja luonne. On osattava valita koira, joka sopii omaan elämään ja luonteeseen. Ennen kaikkea on osattava huutaa apua, jos asiat eivät sitten menekään niin kuin ajatteli. On turha kuvitella, että liekaan pihalle kytkeminen jollain tapaa poistaisi koiran ongelmat. Ennemmin tai myöhemmin on luultavimmin vastasssa tilanne, jolloin koira ei olekaan näennäisen turvallisesti yksin kytkettynä omalla pihalla. 

Koska ihmisellä on useimmiten eläintä kohtaan hyvin voimakkaat tunnesiteet, ei mahdollisia varoitusmerkkejä tulevista ongelmista haluta nähdä. Koiralle sallitaan paljon. Jos se murisemalla suojelee ruokakuppiaan, se on vain ruualle persoa rotua. Jos se näykkää lasta, se oli koiran oikeus puolustaa omaa rauhaansa. Useissa kodeissa asuu koira, jota omistajat pelkäävät. Koira, joka on purrut perheenjäsentään. Näitä tapauksia ei voida valvoa millään tavoin, mutta jos ihmisillä olisi oikeaa tietoa ottamastaan rodusta ja ylipäätään koirien vaatimuksista, ei haavereita sattuisi niin paljon. 

Koira-ajokortin ja koiranhallussapitoluvan lisäksi peräänkuuluttaisin lemmikkilupaa, jolla voitaisiin todeta onko ihminen pätevä pitämään mitään eläintä. Samalla voitaisiin varmistaa, että jo nykyisessä lakitekstissä oleva kohta, jolla velvoitetaan myyjä antamaan ihmiselle tarvittavat tiedot eläimestä, tulee täytetyksi. Ei tarvitsisi Vantaankaan enää murehtia joesta, joka täyttyy kilpikonnista, kun ihmiset tietäisivät tarpeeksi. 

Siinä missä tunteet määrittävät suhteemme lemmikkiin, tunnepuoli on hyvin voimakkaana myös eläintä valitessa. Ihmiset ostavat lemmikin helposti hetken mielenjohteesta, eikä edes perusasioista tule otetuksi selvää. Chinchilla otetaan huusholliin siinä missä hamsteri tai rottakin söpön ulkonäkönsä vuoksi unohtaen, että eläin voi vaatia hoitoa melkein 20 vuoden ajan. Punakorvakilpikonnia ostettiin akvaarion koristukseksi pienen lantin kokoisena tietämättä, että lantista tulee suuren lautasen kokoinen. Punakorville kävi kuten monille muillekin omistajansa elämään sopimattomille eläimille, niitä hylättiin luontoon ja Korkeasaaren konna-altaaseen. Jonkun mielestä ajatus oli varmastikin loistava. Korkeasaari adoptoisi ilomielen joukkoon uuden kilpiniekan ja tämä saisi hyvää hoitoa. Mieleen ei tullut, että suurin osa vieraista konnista päätyi suoraan lopetukseen tautivaaran vuoksi. 

Ihannetilanteessa lenmikin ostajan tulisi suorittaa jonkinlainen testi, jolla todettaisiin soveltuvuus lemmikin omistajaksi. Testin jälkeen voisi saada luvan pitää gerbiiliä tai ehkäpä pientä seurakoiraa. Testin voisi myöhemmin suorittaa uudelleen ja saada tietojen ja taitojen kartuttua luvan pitää isompaa ja vaativampaa koiraa. Totuus on kuitenkin se, ettei lemmikkien pitoa koskaan voida valvoa tällä tasolla ja jatkossakin eläinten kanssa tulee olemaan paljon ongelmia. Ihmisen pitäisi pystyä itse toimimaan omana testinään. Kuuntelemaan omaatuntoaan onko valmis kantamaan vastuun eläimestä. 

Lemmikkiluvalle on olemassa tietysti kääntöpuolensa. Oikeus voi määrätä ihmiselle eläintenpitokieltoa. Kielto voi olla rajattu esimerkiksi tiettyyn eläinmäärään tai kieltää eläimet kokonaan. Yleensä määräykset ovat voimassa vain muutaman vuoden ja valvominen on hankalaa. Vaikka tuomittu noudattaisikin kieltoa, ei mikään takaa, että ihminen olisi määräajassa muuttunut miksikään. Monille eläinten keräilijöille asiassa on kyse elämäntavasta, eikä sitä muuteta noin vain. 

Eläimet ja kuluttajasuojalaki
Koska eläin on esine, sitä koskettaa sama kuluttajasuojalaki kuin mitä tahansa muuta tavaraa. Näin kuitenkin vain siinä tapauksessa, että eläimen myyjä on eläinkauppa tai muuten elinkeinoharjoittajaksi laskettavissa. Elinkeinoharjoittajiksi lasketaan käytännössä vain tietyt kriteerit täyttäviä kissa- ja koirakasvattajia. Vain heidän katsotaan saavan toiminnastaan sellaista rahallista hyötyä, että toimintaa voidaan pitää elinkeinoharjoittamisena. 

Elinkeinoharjoittamisen häilyvä rajaviiva asettaa lemmikinostajat ajoittain eriarvoiseen asemaan. Jos kaksi ihmistä ostavat koiran samalta kasvattajalta, joka on juuri aloittanut koirakasvatuksen ja kyseessä on kaksi ensimmäistä vuoden aikana syntynyttä pentuetta, lasketaan kasvattaja elinkeinoharjoittajaksi toisen pentueen kohdalla, mutta ei ensimmäisen. Tilannetta voidaan pitkittää vielä, jos pentueita syntyykin vain yksi vuodessa. Tällöin kasvattaja ei ole elinkeinoharjoittaja kahdn ensimmäisen pentueen kohdalla, mutta kolmannen osalta on. 

Kuluttajasuojalaki asettaa myyjälle tietyt velvollisuudet ostajaa kohtaan. Myyjä on velvollinen varrmistamaan, että ostajan odotukset ovat realistiset ja että tämä tietää mitä on ostamassa. Haluaisnpa muuten nähdä sen huonekalukauppiaan, joka tulee kyselemään olenko nyt aivan varma, että haluan ostaa juuri tämän sohvan, jonka päälinen on hyvin hankalasti puhtaana pidettävä. Tai telemyyjän, joka tiedustelee olenko varmasti tietoinen laitteen hankalasta käyttöliittymästä. Kun puhelimen käytön opettelu tuntuu ylivoimaiselta, ei kenellekään tule mieleen syyttää myyjää siitä, ettei tämä hoitanut hommaansa kunnolla. Sen sijaan koirakasvattajaan voidaan kohdistaa ties minkälaisia syytöksiä, kun ulkoiluhihnan päissä olevat osapuolet eivät kohtaa toisiaan. Ostaessani perheemme kolmatta koiraa, kasvattaja teroitti minulle hyvin tarkkaan, että turkki on todellakin työläs hoidettava. Silti mieleeni on tullut erinäiset kerrat huutaa maailmalle, että miksi ihmeessä kukaan ei kertonut, että se on näin työläs.

Jos kauppa tehdään yksityisen henkilön ja elinkeinoharjoittajan välillä, on ostajalla oikeus kunnalliseen kuluttajaneuvontaan ja kuluttajavalituslautakunnan käsittelyyn. Myyjällä on vastuunsa myymästään tuotteesta, vaikka tätä melko usein pyritäänkin kiertämään ”sellaisena kuin se on” - kohdalla. Koska myyjän vastuu koskee vain eläimessä kauppahetkellä olleita virheitä ja puutteita, voi olla hyvin vaikeaa jälkikäteen todentaa olivatko viat olemassa jo kauppaa tehtäessä. Kuitenkin valitettavasti joissain tapauksissia röyhkeydellä ei ole mitään rajoja. Eläinkaupasta on myyty silmättömiä hamstereita, korvattomia gerbiilejä ja varmasti ainakin liki viikottain jostain eläinkaupasta lähtee eläin uuteen kotiin eri sukupuolen edustajana kuin se on myyty. Myös eläimen käsiteltävyydestä voidaan valehdella kirkkain silmin, jos ostajalla ei ole paikan päällä kanttia vaatia saada tutkia eläimiä tarkemmin ennen kauppaa. 

Harvinaisuuksilla rahastetaan. Myös sellaisella harvinaisuudella mitä ei ole olemassakaan. Uudet lemmikit hankaloittavat osaltaan niin eläinkauppiaiden kuin ostajankin tehtäviä. Eläinkaupan on hankala olla ajantasalla kaikista eläimistä, joita tukkulistalta löytyy ja ostajan voi olla liki mahdotonta löytää eläimestä tarvittavaa tietoa. Koska tukutkaan eivät aina välitä eläimiä oikean lajinimikkeen alla, mistä eläinkauppiaskaan sitä voisi tietää. Jyrsijäpuolella viimeisen kymmenen vuoden sisällä on nähty melkoinen gerbiilinsukuisten harvinaisten jyrsijöiden ryntäys. Eläinkaupoissa on ollut crassuksia, shaweja, dupraseja, perpalliduksia, pieniä egyptin gerbiilejä ja niin edelleen. Kun ensimmäiset shawit saapuivat, niitä myytiin chauweina, crassuksina ja isoina gerbiileinä. 

Kerran minulle soitti tyttö, jolla oli kysymyksiä gerbiileistä. Hän kertoi pitkään omista eläimistään ja kyseli perushoidosta. Kaikki tuntui olevan hyvin. Puhelun loppupuolella tytttö kuitenkin yks kaks kysyi: - Niin muuten, koska gerbiileille kasvaa häntä? Hetken asiaa selviteltyämme paljastuikin, että tytön eläinkaupasta ostamat ”gerbiilit” olivat kääpiöhamstereita. 

Eläinkauppa on voittoa tavoitteleva yritys, joten on jossain määrin jopa ymmärrettävää, etteivät heidän motiivinsa ja eläinten hyvinvointi aina kohtaa. Eläinkaupan tavoitteena on kaupata melko halvan lemmikin kylkiäisenä kaikki mahdollinen krääsä, jota ilman suloinen pikku hiiri ei voi elää. Sillä ei välttämättä ole mitään tekoa lemmikin hyvinvoinnin kanssa. Jos gerbiilinostajalle voidaan myydä eläimen lisäksi uusi moderni häkki, joka on täynnä erilaisia muoviputkia ja -tasoja, voidaan olla melko varmoja, että ostaja palaa paikalle uudelleen. Ennemmin tai myöhemmin gerbiili kaluaa muoviroinat pikkuisiksi lastuiksi ja tekee omistajansa hulluksi rämpyttämällä kaltereita ja kaivelemalla kaikki purut ulos häkistä. Ostaja ehkä ottaa asioista vähän lisää selvää ja palaa takaisin ostamaan tällä kertaa kalliin terraarion. Harvemmalla on edes kanttia valittaa, että gerbiileille myytiin niille sopimaton asumus. 

Helposti kuvittelisi, että jokaisen eläinkasvattajan intressinä olisi saada jokaiselle kasvattamalleen eläimelle hyvä ja vastuuntuntoinen koti. Sitä haluaisi uskoa, että jokainen kasvattaja tuntisi vastuuta eläimistä, joiden olemassa oloon on syyllinen. Näin ei kuitenkaan aina ole. Vastuuntuntoisemmankin kasvattajan mielipiteet hyvästä kodista saattavat vesittyä, kun eläimet kasvavat ohi parhaan myynti-iän ja uusia koteja ei vain löydy. Tällöin kiusaus lykätä eläin kenelle tahansa, joka siitä on valmis maksamaan, saattaa voittaa. Lisäksi ihan oma lukunsa ovat kasvattajat, joille eläimet todellakin ovat vain esineitä, joilla voi tienata rahaa. Kalliiden koirien ja kissojen rinnalle ovat viime vuosina nousseet erilaiset matelijat, joita kasvattamalla voi hyvinkin saada jonkun verran lisää perheen talouskassaan. Vaan missä on kasvattajan vastuu, kun tämä myy pientä ja vikkelää käärmevauvaa vanhalle naiselle, joka kädet täristen selittää hukanneensa käärmeitä jo useamman?

Eläin on kuluttajasuojalain mukaisesti esine, mutta totuus on, että jos kasvattaja ei ole halukas sopimaan asioita ostajan kanssa, on ongelmille hyvin vaikea tehdä mitään. Oikeusteitse omansa hakeminen tulee niin kalliiksi, ettei prosessiin ainakaan taloudellista hyötyä saadakseen kannata lähteä. Viallisen eläimen korvaamista vaikeuttaa entisestään se, että kasvattajalla harvemmin on mahdollisuutta vaihtaa viallista tuotetta vastaavaan. Lisäksi vaikka näin olisikin, harvempi lemmikinomistaja haluaa tähän ryhtyä. Eläimeen on ehditty jo kiintyä ja tunnepuoli voittaa taas. Vaikka kiusaus eläimen vaihtamisesta olisikin kova, lyövät päälle säälin tunteet ja pelko siitä mitä vialliselle eläimelle tapahtuu kasvattajalla. Tosiasiahan kuitenkin on, että eläimiä lopetetaan milloin mistäkin syystä. Hiirikasvattajat karsivat hiiripoikasia kunnon, sukupuolen ja värin mukaan, jottei emo rasittuisi likaa ja jotta poikasille uusien kotien löytäminen ei olisi liian työlästä. Kanikasvattaja voi lopettaa näyttelykanin ruuaksi, koska muotovaliokani maistuu samalta kuin ei-muotovalio. Valkoisia saksanpaimenkoiria lopetettiin vuosikausia sen vuoksi, että ne nyt sattuivat olemaan vääärän värisiä. Mikäpä siis suojaisi sen esineen elämää, joka palautetaan kasvattajalle? 

Yhteenveto
Selvää on, että laki määrittelee eläimen esineeksi. Yhtä selvää on, että laki myös erottaa eläimen muista esineistä. Kuitenkin todellisuudessa eläimen arvon ja oikeudet tulee määrittelemään ihmisen subjektiivinen milipide, jolla on loppujen lopuksi hyvin vähän yhteyttä lain kanssa. Pitopaikkoja voidaan mitata mittanauhalla, mutta eläimen tuntemuksille ei ole mittaria. Ihminen määrittele eläimen juuri niin kuin ihmislle on paras. Siinä missä lemmikkikania pyritään suojelemaan kärsimyksiltä, toista jäniseläintä voidaan ajaa takaa ja ampua metsässä. Kolmas kani kasvaa tarhassa satojen lajitoveriensa kanssa päätyen lopulta pataan ja turkiksi. Suomessa ajatus koiran syömisestä kauhistuttaa, mutta onko sillä loppujen lopuksi suurtakaan eroa kanin tai vaikkapa possun syömisen kanssa?

Eläin ei välitä onko se lain silmissä esine, eläin vai lemmikki. Sille tärkeintä on, että sitä kohdellaan hyvin. Se saa elää turvallisen elämän ilman tuskaa ja kipua, kuten laki määrää. Eläin ei ole päättänyt ryhtyä lemmikiksi, päätöksen on tehnyt ihminen. Niinpä ihminen tekee päätöksen eläimen elämästä myös jatkossa. 

Lähteet
Ojala, Anu & Jaakonsaari, Tuija, 1999, Koiralakikirja: koiranomistajan oikeudet ja velvollisuudet. Edita, Helsinki. 
Eläinsuojelulaki (4.4.1996/247)
Koskinen, Johannes, 2001, Eläinkaupan kuluttajasuojalaki, internetlähde, saatavissa 
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_1055_2001_p.shtml (2.2.2009)

1 viesti vastaanotettu (2009)
Antistress (2009)
Hidas kuva (2009)
Hyvien unien yö (2002)
Jälleennäkeminen (2009)
"Monsteri" (2001)
Näkökulma 1 (2009)
Näkökulma 2 (2009)

Fantasia

Alku (2000)
Lumiprinsessani - alku (2001)

Sadut

Joutsen, joka ei uskaltanut lentää (2006)
Kadonnut ystävä (2006)
Metsäretki (2006)
Päiväkotipeikko (2006)

Sekalaista proosaa

Jonakin päivänä kaduttaa 1 (2010)
Junia kulkee joka päivä (2000)
Kissamaki (2009)
PAM! (2000)
Pelästyiksää (2009)
Yksinäinen susi (1996)

Tietokirjoittaminen

Eläin on esine (2009)
Kirja-arvostelu: Sydämenmuotoinen rasia (2011)
Runoarvostelu: Koira tulee illalla (2010)
Sivistystoimenjohtajan kymmenen käskyä (2008)

Gerbiilitekstejä

Aikuisena olemisen vaikeus (2010)
Hulluja harrastajia (2000)
Lemmikkimessut 2000 (2000)