Ne tulevat, ne tulevat. 
Tuan juoksi minkä pienistä jaloistaan pääsi.
- Tule sitten kotiin ennen pimeän tuloa.
Niin oli äiti sanonut. Äiti oli oikein vannottanut Tuania lupaamaan, että tämä palaisi leikkimästä ennen kuin aurinko laskisi ja Tuan oli vannonut. Hän tiesi, ettei tällä asialla ollut leikkiminen. Hän tiesi, että pimeän tultua hänen piti olla kotona, mutta se oli unohtunut. Aika oli kulunut aivan liian nopeasti. Pimeä oli päässyt hiippailemaan kuin varkain ja yllättämään heidät leikeissään. Hoes oli esitellyt hänelle kivikokoelmansa uusinta helmeä, pientä turkoosin sinistä kiveä, jonka Hoesin isä oli tuonut kaukaa. Hoesin isä matkusteli paljon, monet pitivät tätä hieman hulluna, kun tämä kierteli kyliä ja kukkuloita, laaksoja ja kaupunkeja, eikä koskaan oikein osannut selittää miksi näin teki. Useimmiten hän vastasi keräävänsä tarinoita, mutta miksi, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta voi, kyllä tämä melkoiset tarinat matkoiltaan löysikin. Tuan oli joskus Hoesille hiukan kateellinenkin. Hoesin isä rakasti tarinoiden kertomista ja Tuankin sai kuulla oman osansa kyläillessään Hoesin luona. Tänään herra Samir oli ollut matkoillaan ja Hoes oli esitellyt isänsä tuomaa kiveä kuin suurta aarretta. Eikä sinällään, ei Tuoan tuota kiveä vähätellyt. Ainakaan, jos herra Samirin kertoma tarina oli totta. Herra Samir oli kertonut tuoneensa sen kaukaisilta vuorilta, joilla oli kauan kauan sitten asunut lohikäärmeitä. Mitä lohikäärmeille sitten oli tapahtunut? Sitä Hoes ei tiennyt, mutta oli varma, että isänsä osaisi kertoa sen, kun palaisi.

Ei siis tarinoita tänä iltana ja niinpä Tuan ja Hoes olivat ajautuneet leikkimään lempileikkejään. He kulkivat läheisessä metsässä leikkien herra Samirin seikkailuja. He kohtasivat kaikki ne paikat, joista herra Samir kertoi niin mielellään ja niin paljon lisää kuin pikkuisen pojan mielikuvitus pystyi keksimään. He kohtasivat suuren suuria lohikäärmeitä, pienen pieniä keijukaisia, pelottavia peikkoja ja suuria seikkailijoita. Tässä leikissä he olivat maailman suurimpia sankareita. Siinä ilta oli mennyt. He olivat harhailleet syvälle metsään ja lähteneet palaamaan liian myöhään. He eivät olleet kiirehtineet, paluumatka oli ollut samanlaista seikkailua kuin menomatkakin. Vasta aivan metsän laidassa he olivat huomanneet sen. 
- Aurinko laskee jo, Hoes oli sanonut sen ensimmäisenä. Tuan ei ollut sanonut mitään. He molemmat tiesivät, että pimeys ei ollut heitä varten. Hämäryys vaani jo nurkissa, puiden ja kivien takana. Valmistautui valtaamaan koko alueen, kunhan pieni hetki saattelisi auringon pois. He eivät olleet jääneet miettimään vaan juosseet Hoesin kotiin. Hoesin äiti oli tehnyt parhaansa saadakseen Tuanin jäämään sinne. 
- Äiti kuolee huolesta, Tuan oli todennut. Hän ei halunnut huolestuttaa äitiään. Hän oli luvannut tulla ennen pimeää kotiin. Ehkä hän ehtisi vielä. 

Hämärä oli kiermurrellut esille kivien koloista, talojen alta ja puiden varjoista aivan yllättäen. 
Ne tulevat, ne tulevat. 
Tuan toivoi jo, että olisi jäänyt Hoesin luo. 
Äiti olisi ollut kauhuissaan, mutta rauhoittunut kyllä aamulla.
Hänen olisi pitänyt jäädä Hoesin luo. Hän oli jo varma siitä. Hänen olisi pitänyt tietää, että pimeä tulisi ennen kuin hän pääsisi kotiin ja pimeän tultua tulisivat myös ne. Tuan kuuli kavioiden kopinan. Hän puristi silmänsä kiinni ja yritti juosta vielä kovempaa. Kaukaa kuului hevosen hirnuntaa. Sen aavemainen ääni kiiri hämärässä. 
Koskaan ette saa olla ulkona pimeällä.
Hoes muisti isoisän sanat. Isoisä oli oikeastaan ainoa, joka suostui puhumaan pimeästä ja sen tuomasta vaarasta. Äiti ei koskaan puhunut asiasta, vannotti vain, että illalla piti tulla ajoissa sisälle. Nyt Tuan muisti yölliset äänet. Hän muisti huudot, joita kuului joskus pimeydestä. Hän muisti aamut, jolloin taloja oli tuhottu, naapureita kuollut tai kadonnut. 
Pimeän tultua tulevat hevoset ja niiden suuret ratsastajat. 
Isoisä ei ollut koskaan nähnyt ratsastajia. Hän oli kuullut vain hevosten hirnumisen ja kaviot, niin kuin monet muutkin kyläläiset. Isoisä sanoi, ettei koskaan saisi olla niin utelias, että tahtoisi nähdä miltä ratsastajat näyttivät. Se tietäisi varmaa kuolemaa. Isoisä tiesi vain yhden, joka oli nähnyt hevoset ratsastajineen ja toisteli tämän sanoja uskollisesti.
Pimeän miehiä, suuria ihmisiä, mustia viittoja ja suunnattomia hevosia. Raakaa voimaa ja kuoleman kalpeutta. 
Edes isoisä ei osannut kertoa mitä nuo miehet tekivät uhreilleen. Eikä sitä miten joku oli selvinnyt hengissä, mutta isoisä osasi nimetä monta, jotka eivät olleet. 

- Koskaan ette saa olla ulkona pimeällä.
Kavioiden äänet lähestyivät, mutta silti Tuan kuuli korvissaan vain isoisän sanat ja kauhistuneet huudot. 
- Ne kai syövät meitä, ne elävät meillä. 
Isoisä oli arvellut miesten motiiveiksi. 
- En tiedä mitä pimeyden lähettiläitä ne ovat, mutta pahoja ja vaarallisia ne ovat varmasti. Ne eivät ole tavallisia olentoja, eivät mitään mihin me olemme tottuneet. Meidän tehtävämme on vain yrittää elää niiden kanssa. Tuolta ne tulevat, suuresta linnasta, mutta kukaan tässä kylässä ei ole niitä nähnyt. 
Linna nousi kukkulalla vähän kauempana. Oli jo melkein pimeää, mutta Tuan näki linnan, kun vilkaisi sen suuntaan.
Kuinka kauan tuolta ratsastaa tänne? Kuinka kaukaa kavioiden äänet kuuluvat? 
Kavioiden äänet olivat kuuluneet jo jonkun aikaa koko ajan voimistuen. Tuan ei halunnut ajatella niitä, mutta lopulta hänet täytti ihmetys. 
Millainen hevonen pitää tuollaista ääntä? Millaisen hevosen kavioiden kopina saattoi kuulua niin kaukaa? 
- Tuan, älä katso sinne! 
Äidin huuto oli muisto eräästä aamusta. Yöllä oli kuulunut meteliä, pelonsekaisia huutoja, kirkumista ja ryminää. Hän muisti hevosten äänet, hirnumisen ja kavioiden kopseen. Jostain oli kuulunut itkua ja lopulta sekin oli päättynyt. Valo tirkisteli ikkunanraoista ja sen myötä yön äänet katosivat. Hevoset olivat vieneet ratsastajansa pois ja kylä heräili uuteen aamuun. Jokainen, joka näki aamun valot, tiesi olevansa turvassa. Kaikki vain eivät nähneet. 

Äiti oli sinä aamuna kauhuissaan. Hän oli kuullut yön äänissä jotain sellaista mitä Tuan ei ollut. Hän oli tunnistanut huudot. 
- Tuan, älä katso sinne!
Äiti oli huutanut, eikä Tuan halunnutkaan katsoa. 
Hän ei unohtaisi sitä koskaan. Atreen perhe oli ollut hyvin tuttu. He olivat asuneet naapuri talossa niin pitkään, kuin Tuan vain jaksoi muistaa. Perheen pikkuinen Saan tyttö makasi maassa kuin räsynukke. Maassa oli paljon verta, eikä jäänyt epäselvyyttä siitä, että tämä oli kuollut, samoin kuin koko muu Atreen perhe. 

Minä kuolen, minä kuolen.
Tuan ajatteli Saania, jonka kanssa oli leikkinyt lukuisia kertoja. Hän muisti miltä tyttö oli näyttänyt, vaikka toivoi, ettei olisi muistanut. 
Ne tappavat minut, minustakin tulee räsynukke.
Tuan alkoi väsyä. Hän oli juossut pitkän matkaa ja tiesi, että koti oli jo lähellä, mutta ehtisikö hän? 
Kun tulee pimeää, on parasta olla hiljaa ja paikallaan. Ne hyökkäävät sinne missä on ääntä.
Isoisän suuria viisauksia. Äiti ja isä piilottelivat varmasti jo pimeässä kodissa ja siellä Tuaninkin olisi pitänyt olla. 

- Tuan! Se huuto oli todellinen. Se ei tullut Tuanin muistoista vaan se oli ihan oikea äidin ääni. Äiti ei ollutkaan piilossa kodin nurkassa, vaan huusi häntä kotiin. Äidin äänessä kuului se sama pelko kuin sinä aamuna. 
- Äiti, minä tulen, Tuan huusi.
- Ole hiljaa, sinä suorastaan vedät niitä puoleesi.
Niin isoisä oli ärähtänyt eräänä yönä, kun Tuan oli hiljaa kuiskutellut äidin korvaan sanoja pelosta. Hänen piti olla hiljaa, hän tiesi sen, mutta niin piti äidinkin. Hän halusi äidin tietävän, että oli tulossa. Hevoset olivat jo todella lähellä. Tuan saattoi kuvitella niiden hengityksen niskassaan. Ehtisikö hän kotiin ajoissa? Tuan mietti miten oli juossut Hoesin kanssa kilpaa aikaisemmin päivällä. Se oli mukavaa leikkiä, mutta toisaalta Tuan oli ollut vakavissaan. Hän oli purrut hammasta ja juossut niin kovaa kuin suinkin jaksoi. Hän ei halunnut hävitä Hoesille, mutta kyllä hän totisesti oli saanut tehdä töitä sen eteen. Nyt hän juoksi kilpaa öisten kummajaisten, hirnuvien painajaisten kanssa. Nyt kyse ei ollut ylpeydestä, ei pelosta hävitä vaan halusta elää. 
Minä en ehdi.
Tuan oli varma. Hevoset olivat kylässä ja pian ne saavuttaisivat hänet. 
- Iii-ha-ha-ha-haa! Hevosta matkiva huuto kiiri läpi hirnuvan hiljaisuuden. 
Isoisä.
Kyynel vierähti Tuanin poskelle. Hän kuuli naurun, joka oli sekoitus itsevarmuutta, hulluutta ja pelkoa. Hän tiesi, että isoisä tahtoi houkuttaa nuo paholaisen hevoset pois hänen luotaan. Isoisä asui vähän matkan päässä heidän kotiaan ajatellen. Hän oli varmasti kuullut äidin huhuilevan Tuania. 
Isoisä, sinä et saa. 
Tuan huusi mielessään, mutta sanat eivät tulleet ulos suusta. Ne takertuivat jonnekin. Hän tunsi kyyneleet poskillaan ja nieleskeli itkua. Hänen piti olla hiljaa. Hänen piti olla hiljaa, etteivät nuo otukset huomaisi häntä. Näiden ajatusten lomassa hän kuuli hysteerisen naurun. 
- Ole hiljaa. Sinä suorastaan vedät niitä puoleesi.
Isoisä veti niitä puoleensa. Isoisä oli aina sanonut, että nuo olennot vaistosivat piileskelijät kyllä, mutta ne olivat laiskoja ja luottivat ensisijaisesti kuuloonsa. 

Tuan oli oppinut, että piti olla hiljaa. Niin hän ei nytkään uskaltanut päästää ääntäkään. Hän näki jo äitinsä, joka seisoi kodin oven edessä ja ojensi kätensä Tuania kohden. Äiti näytti siltä, kuin ei olisi kuullut isoisän naurua. Hevosten askeleet hidastuivat ja pysähtyivät äkillisesti. Ne olivat hämillään. Tuo kummallinen nauru sai ne ihmetyksestä sekaisin. Yö oli yleensä äänetön, nyt joku päästi ilmoille ilon ääntä, naurua. Ratsastajat eivät kuulleet kauhua, he kuulivat vain naurun. Joku nauroi. Joku nauroi heille. Tuan syöksyi äitinsä syliin ja tämä kiskaisi pojan sisälle. 
- Äiti, Tuan kuiskasi hiljaa. Hän halusi pyytää anteeksi, hän halusi selittää, ettei hän tahallaan ollut myöhässä. Äiti peitti kädellään Tuanin suun ja painautui poika sylissään seinää vasten. Isä oli siinä ja hämärässä Tuan näki liikuttuneen hymyn tämän kasvoilla. Tuan olisi halunnut pyytää anteeksi tältäkin. 
Isoisä.
Hämärässä isän kasvojen juonteet näyttivät syvemmiltä kuin koskaan. Pimeys vanhensi tämän nopeasti ja kasvot olivat kuin isoisän. Nauru oli lakannut. Tuan ei ollut huomannut sitä aikaisemmin. Hän oli kiinnittänyt kaiken huomionsa äitiin ja isään. Isoisän pimeän hiljaisuuden rikkonut nauru oli poissa. 

Ulkoa kuului ryminää. Yöllinen kauhun äänien konsertti oli alkanut. Hevoset hirnuivat, kuului raskaan ahdistavia askelia, vanhojen lankkujen narinaa, pelokasta huutoa, hiljaista, matalaa puhetta, puun murtumisen räsähtävää ääntä. Miehet olivat raivoissaan. Tuan aisti sen, vaikkei osannut sanoa mistä. Joku oli selvästi uhmannut niitä ja nuo mustat miehet eivät sietäneet sellaista. 
- Äiti, Tuan sanoi hiljaa. Huoneen hiljaisuus painoi häntä. Hän oli huolissaan isoisästä. Tuan toivoi, että äiti voisi sanoa kaiken olevan hyvin. Äiti ei sanonut mitään, nosti vain kätensä Tuanin suun eteen niin kuin aikaisemminkin. 

Äänet hiljenivät. Ne siirtyivät vähän kauemmas, mutta eivät kadonneet. Tuan kuuli isän huokauksen. Se kuulosti siltä kuin hän olisi uskaltanut hengittää ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Tuan oli tullut kotiin. Vieläkään ei ollut sopivaa puhua, nuo miehet kuulivat kaiken, mutta hengittää saattoi jo vapaammin, pahuus oli mennyt vähän kauemmas. Yö kului. Ulkoa kuului vähän väliä ääniä. Silloin tällöin hevoset liikkuivat, muuten niiden läsnäolosta kertoi melkein jatkuva hirnuva kuoro. Välillä kuului askelia, huutoa ja muita erilaisia ääniä, joita kaikkia yhdisti pelko, tuho ja epätoivo. Jokainen hetki kesti liian pitkään ja jokaista tuollaista liian pitkää hetkeä seurasi toinen samanlainen. Tuan päästi nyyhkäisyn. Voi kuinka kovasti hän toivoi, ettei tätä joka öistä painajaista olisi. Tuan puristi silmiään kiinni, hän ei saanut itkeä. Itku houkuttelisi miehet varmasti tänne. Joskus Tuan ajatteli öisinä tunteina, että kun hän kasvaisi isoksi, hän lähtisi pois kylästä ja etsisi vaikka kaikki maailman maat ja meret, kunhan vain löytäisi jotain mikä lopettaisi kylän jatkuvan painajaisen. Hänestä tulisi suuri soturi, joka pelastaisi kaikki. 

Voi miten helpolta se kuulostikaan. Hän vain lähtisi kylästä ja palaisi voittajana takaisin. Vaan helppoa ei elämässä tainnut mikään olla. Kylässä oli puhuttu niin kauan kuin Tuan vain muisti, että olisi jätetty kylä ja lähdetty pois. Siitä oli varmasti puhuttu pitkään jo ennen Tuanin syntymää. Niin ei vain koskaan oltu tehty. Kylä oli lähestulkoon tiheän metsän saartama. Pohjoispuolella oli merta, mutta kyläläiset eivät olleet mitään purjehtijoita. He saivat elantonsa merestä, mutta purjehtimisesta he tiesivät aivan liian vähän. Liian vähän he tiesivät myös kylän ulkopuolisista alueista. Pohjoisessa oli meri, itäpuolella nousi joitakin vuoria ja lounaassa päivän kävelymatkan päässä oli pieni kaupunki, mutta se oli yhtä saarroksissa kuin hekin. Tuanin tiedon mukaan he näkivät samaa painajaista mitä tässä kylässä nähtiin. Oli joitain henkilöitä, jotka pystyivät poistumaan kylästä ja kulkemaan matkoillaan. Hoesin isä herra Samir oli yksi heistä. Yleensä vain taisi kylästä lähtijöiden käydä huonosti. Ainakin kerrottiin, että monet olivat metsään eksyneet ja monet olivat jääneet ratsastajien hampaisiin poistuessaan kylästä. Tuan kuuli ulkoa huutoa ja ajatteli, että yhtä kaikki. Sama kai se oli joutuiko kohtaamaan ratsastajat kotona vai metsässä. Isona hän ottaisi selvää herra Samirin salaisuudesta. Siitä miten tämän onnistui kulkea kylään ja sieltä pois. Sitten Tuan lähtisi etsimään pelastusta. Jos hän vain kasvaisi isoksi.

Tuanilla ei ollut kovin hyvää käsitystä ajasta, mutta jokin sanoi hänelle, että aamu olisi pian täällä. Sen ajatteleminen helpotti. Äänet olivat hiljentyneet ja pian ratsastajat olisivat poissa. 
Minä olin vähällä kuolla tänä yönä.
Ajatus hyökkäsi Tuanin mieleen kuin villipeto ja Tuan nyyhkäisi. Hän ajatteli isoisää. Oliko isoisä uhrannut itsensä hänen vuokseen? Eikö hän enää koskaan kuulisi isoisän ihastuttavia tarinoita? Ajatus sai Tuanin pois tolaltaan. Jos isoisä oli kuollut, se oli hänen syytää. Hän nyyhkäisi uudelleen, vaikka näkikin isänsä kasvoilla huolen. Isän näytti yhä aivan liikaa isoisältä. 
Isoisä.
Ulkona kuului kavioiden kopinaa. 
Ne menevät pois. 
Ajatus soi helpotuksen. Tuan nyyhkäisi uudelleen ja samassa kavioiden äänet kääntyivät heihin päin. Maa tömähti, kun joku hyppäsi hevosen selästä, hevosen laulaessa kummallista konserttiaan. Askeleet lähestyivät, ovi heilahti, kun joku tarttui siihen. 
Minä tein sen. Minä tapoin meidät kaikki.
Tuan ajatteli, eikä enää edes yrittänyt olla itkemättä. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja nyyhkäykset seurasivat toisiaan. Ovi riuhtaistiin paikaltaan ja suuri hahmo astui ovesta sisälle. Äiti puristi Tuania rintaansa vasten, mutta Tuan ei voinut olla tuijottamatta tulijaa. Se oli pitkä mies, jolla oli yllään musta viitta. Kasvot olivat luisevat ja iho maidon valkeaa. Silmät loistivat keltaista väriä syvällä silmäkuopissa kuin kissan silmät hämärässä. Hiukset olivat mustat ja pitkät ja ne roikkuivat vapaina peittäen kasvot osittain. 
Isoisä.
Isoisä tuli Tuanin mieleen uudelleen. 
Sinä tapoit isoisän.
Tuan oli varma, että juuri tämä mies oli tappanut hänen isoisänsä.
Entä sitten.
Tuan kuuli sanat päänsä sisällä. Mies oli vastannut hänelle. 
Tuo mies osaa lukea ajatuksia.
Ajatus oli pelottava. Tiesivätkö ratsastajat kaikki heidän ajatuksensa? Toisaalta ajatuksessa oli jotain mikä sai Tuanin raivon valtaan. Nuo miehet tulivat kylään noin vain. Tulivat ja tappoivat, alistivat heidät suunnattomaan pelkoon. Tuan ei alistuisi. Hänestä kasvaisi iso ja suuri soturi. Hän ei antaisi tuollaisien lukea ajatuksiaan. Tuan tuijotti miestä ja näki aavistuksen hämmennystä tämän kasvoilla.
Hän ei kuule ajatuksiani enää.
Ajatus tuli Tuanin mieleen. Hän ei voinut millään tietää oliko tuo totta vai vain hänen mielikuvituksensa tuotetta, mutta juuri sillä hetkellä hän halusi uskoa siihen. 

Hän ponnahti ylös äitinsä sylistä. 
- Hei! Katsos tänne! Tuan huusi miehelle ja härnäsi tätä selvästi lähtemään peräänsä. Heidän kotinsa oli pieni, eikä Tuanilla ollut aavistustakaan siitä, että mitä oli tekemässä, mutta jotain hänen täytyi yrittää. Mies säntäsi Tuanin perään.
- Juoskaa! Paetkaa! Tuan huusi vanhemmilleen ja viittilöi oven suuntaan. Samassa ovesta astui kaksi miestä sisälle. Ne olivat kuin kopioita ensimmäisestä, pitkiä, luisevia, mustia viittoja ja keltaisia silmiä. Silti heissä oli jotain eroa, mutta Tuanilla ei ollut tilaisuutta ottaa selvää mitä. Tuan otti nopean askeleen taaksepäin. Hän tarrasi kiinni hyllyssä olevaan astiaan ja riuhtaisi sen nopeasti miehen päälle. Aivan samassa kuului hirmuinen huuto. Mies nosti kasvonsa kohti kattoa ja Tuan näki miten tämän maidonvalkoinen iho oli alkanut repeillä sieltä täältä ja käpertyä. Mies huusi niin, ettei Tuan ollut elämässään kuullut mitään ääntä, jota tuohon olisi voinut verrata. Kaksi miestä ovella katselivat toisiaan. Heidän kasvoillaan loisti ihmetys. Kolmas mies huusi ja karjui, mutta kukaan heistä ei tehnyt mitään. Isä ja äiti istuivat yhä paikallaan ja tuijottivat tätä uskomatonta näytelmää. Lopulta toinen ovella seisseistä miehistä käveli kolmannen luo. Tämän raskaat askeleet kopisivat lattialankuissa, mutta niissä ei ollut samanlaista uhoa kuin aikaisemmin. Hän nosti miehen, joka huusi yhä käsittämätöntä huutoaan, viitan hupun ylös ja ohjasi tämän ovelle. Hevoset olivat hiljentyneet, ainoa ääni, joka kuului oli miehen kummallinen huuto, joka loittoni nopeasti. 

Tuan istui alas. Hänen jalkansa pettivät. Oli tapahtunut jotain sanoin kuvaamatonta. Hän oli ajanut ratsastajat pois. Hän oli suunnattoman helpottunut. Tuan nosti lattialta simpukan kuoren. Hän ja Hoes poimivat niitä aina rannalta ja osan Tuan oli laittanut pieneen astiaan, jossa oli merivettä ja pohjalla hiekkaa. Joskus Tuanilla oli ollut siellä muutama kalakin, mutta sitten isoisä oli sanonut, että kalojen paikka oli joko vatsassa tai meressä ja niin Tuan oli kiikuttanut kalat takaisin mereen. Tuo astia oli ollut kuin Tuanin oma merellinen maailma. Simpukan kuoren vieressä lojui pikkuinen puusta veistetty vene, jonka isä oli joskus vuollut. Tuan näki mielessään ratsastajan keltaiset silmät, jotka loistivat käpristyvän ihon syövereistä. Hän kuuli huudon, joka oli jotain sanoin kuvaamatonta. Todellisuudesta tuo huuto oli jo kadonnut. Miehet olivat varmaankin jo linnassaan. Mitä tästä seuraisi, sitä Tuan ei osannut arvella, mutta hän tiesi, että nyt hän oli elossa. Isä ja äiti katsoivat toisiinsa, kun viimein uskaltautuivat liikkumaan. Äiti hymyili isälle helpottunutta hymyä. Hekin olivat olleet varmoja siitä, että tämä yö jäisi heidän viimeisekseen, että tästä eteenpäin he olisivat yksiä niistä, jotka ovat kuolleet ratsastajien käden kautta.

Äiti katsoi Tuania, kun tämä pyöritteli pienen pientä puuvenettä sormissaan. Tuan ei tätä huomannut, hän oli täysin syventynyt ajatukseen siitä, että ehkä hänestä tulisi sittenkin purjehtija. Ehkä hän lähtisi merelle ja löytäisi vastauksen sieltä.
Tai ehkä minä löysin sen jo.
Ajatus tuntui Tuanista hassulta. Tarkoittiko se, ettei hänen tarvitsisi koskaan lähteä mihinkään, mutta voisi silti elää rauhassa ja turvassa kylässä? Tuan ei ollut varma. Hän katseli simpukoita ja vettä, joka kuivui hiljalleen lattiaan. Mikä oli saanut ratsastajat pakenemaan? Eivät kai he nyt sentään vettä pelänneet? Tuan haisteli merivettä ja hivenen suolaista tuoksua, joka siitä nousi. Hän ajatteli millaista olisi purjehtia omalla veneellä jonnekin kauas, tutkia minne mereltä pääsisi. Äiti nousi ylös ja ryntäsi Tuanin luo. Hän kietoi kädet poikansa ympärille ja itki helpotuksen kyyneliä. Isä seurasi tätä ja halasi sekä Tuania, että tämän äitiä. 
- Kyllä sinä aikamoinen poika olet, isä kuiskasi hiljaa. Tuan hymyili. Miten hyvältä se tuntuikaan, kun pelko lähti pois. 

- Isä, mikä se oli? Kysyi Vauk isältään kuullessaan suunnattoman huudon. Hän tiesi, että heidän piti olla hiljaa, mutta nyt pelko iski liian kovaa. Isä ei sanonut mitään, puristi vain poikaansa itseään vasten. Äänet kaikkosivat, hevoset laukkasivat pois ja hiljalleen aurinko nousi. 

Vauk ei enää näyttänyt ajattelevan huutoa ja tämän isä oli tyytyväinen siitä. Vauk oli niin pieni, että hän ymmärsi kyllä pelätä, muttei jaksanut surra asioita pitkään.
- Tämä taisi sitten olla naapurien yö, Keati sanoi hiljaa miehelleen. 
- Taisi olla. Sääli. Korit ovat olleet hyviä naapureita, Voil vastasi. Hänkin suri naapureita, muttei toisaalta voinut mitään sille, että oli helpottunut. He olivat selvinneet tästä yöstä. Hän, hänen vaimonsa ja lapsensa olivat täällä yhä katsomassa auringonnousua ja elämässä tätä päivää. 
Lähellä se oli.
Lähellä se oli todella ollut ja se pisti miettimään. Ihan yhtä hyvin tänä yönä olisi voinut olla heidän vuoronsa. Tai sitten se saattoi olla ensi yönä. Voil huokasi. Hän katseli pikkuista tyttöään, jonka kasvoilla oli myös huoli. Tämä katseli pikkuveljensä tekemisiä ja näytti siltä, ettei halunnut tehdä mitään. Myon oli myös ymmärtänyt, että kuolema oli ollut lähempänä kuin koskaan. 

He olivat kuulleet kuinka naapuri oli huudellut poikaansa. He olivat kuulleet kuinka Tuan oli huutanut olevansa tulossa. Molemmat olivat olleet huonoja merkkejä. He olivat pelänneet, että ratsastajat tulisivat. Tunkeutuisivat heille heti naapurien jälkeen, mutta ne olivat menneet jonnekin muualle. Joku muu oli vetänyt niitä kovemmin puoleensa. Ne olivat kuitenkin palanneet ja Voil oli varma, ettei ollut koskaan kuullut mitään sen veroista. 

- Mennään ulos, mennään ulos, Vauk hoki ja nyki siskoaan hihasta. Myon loi kysyvän katseen isäänsä ja Voil näki, ettei Myon halunnut mennä ulos. Myonkin oli nähnyt näitä aamuja ja Voil ymmärsi, ettei kukaan halunnut nähdä sellaista. Hän nielaisi. 
- Minä käyn katsomassa, hän sanoi lopulta ja asteli ovelle. – Leikkikää te vielä hetki sisällä, hän opasti lapsiaan. Vauk ei väittänyt vastaan, hän istuutui lattialle ja kiskoi Myonia mukaan. Voil loi vielä katseen Keatiin, joka nyökytti päätään. He eivät sanoneet mitään, molemmat ajattelivat liian kauhulla viime yötä. 

Aurinko paistoi kirkkaasti ja se häikäisi Voilin silmät. Hän näki kyläläisiä, joka seisoivat naapurien talon luona ja puhuivat ja kuiskivat jotain. Ovi oli kiskaistu irti, maassa oli verisiä jälkiä. Voil huokasi. Näinhän siinä kävi, joku vietiin. Kuinkahan kauan tätä jatkuisi? Voil ei osannut vastata. Eihän hän osannut vastata edes siihen, että oliko näin ollut aina. Miehet tulivat ja menivät. Joskus saattoi mennä monta yötä, ehkä pitkiäkin aikoja, ettei heitä näkynyt, mutta aina he palasivat. Joskus saattoi kulua niinkin pitkä aika, ettei edes osannut sanoa, koska he olivat viimeksi käyneet, mutta silti tuntui siltä, että tämä tapahtui joka yö. Jos ei kylässä, niin painajaisissa ainakin. 

- Ja sitten Tuan - , Voil ei kuullut ihmisten puheen porinan yli enempää, mutta hän tunnisti tuon äänen. Se oli varmasti herra Korin ääni. Hän asteli lähemmäs ja näki tämän. Mies seisoi siinä vahingoittumattomana ja piti kädestä vaimoaan. Molemmat hymyilivät ja kyläläiset tuntuivat uhkuvan toivoa. 
- Isoisä! Kuului Tuanin huuto. Vanha mies käveli keppiinsä nojaten muiden kyläläisten luo. Vaik ja Myon tulivat ulos ja liittyivät muiden lasten leikkeihin. Linnalta kuului ääniä, eikä kukaan tiennyt mitä oli tekeillä, mutta jokainen tiesi, että he olivat turvassa. Ainakin auringonlaskuun asti.

Kyläläiset kuuntelivat kummissaan herra Korin tarinaa. Jokainen heistä oli joskus miettinyt, että voisiko ratsastajat voittaa jollain tavalla, mutta lohduton oli ollut vastaus tuollaiseen pohdintaan. Kukaan ei uskonut, että he voisivat tehdä jotain. Nyt jotain oli tehty.
- Tänä iltana juhlitaan, Puah julisti kovaan ääneen. – Ratsastajien aikakausi on kylässämme ohi, tämän kunniaksi kelpaa tanssiakin.
- Ja syödä, huusi Saik heti Puahin sanojen perään. Joku nauroi, oli aivan Saikin tapaista ajatella ensimmäiseksi ruokaa. 
- Me näytimme niille! Huusi joku.
- Me olemme voittajia! Lisäsi toinen. Tuan katseli kyläläisten riemua ylpeänä. Hän oli tehnyt tämän. Hän oli saanut kaiken aikaan. Kuitenkin hän oli epävarma ja sen saman epävarmuuden hän näki muutamissa muissakin. 

- Rauhoitutaanpa nyt, Keati sanoi. Kyläläiset hiljenivät. Keati tunnettiin viisaana naisena ja yleensä, kun Keati puhui, häntä kuunneltiin. – Ymmärrän ilonne. Onhan tämä suuri asia meille kaikille, mutta jos asiaa tarkemmin pohdimme, tulemme varmasti samaan lopputulokseen siitä, ettei tämä voi olla hyvä juttu. Kyläläisten joukosta kuului kuiskuttelua. Osa pohti mitä Keatilla oikein oli mielessään, osa taas arveli omiaan, eikä Keati ainoa ollut, jolle nämä asiat olivat mieleen tulleet. Keati vain oli se, joka lausui ajatuksensa ääneen: - Nuo ratsastajat ovat pitäneet kyläämme kauhun vallassa vuosikausia ja tiedämme, että sama koskee läheistä kaupunkia. Olemme eläneet tuon linnan varjossa, eikä se ole ollut helppoa. Nyt nuo miehet saivat nenilleen, mutta entäs sitten? Luuletteko, että ne jäävät tuijottelemaan varpaitaan, kun yhtä niistä loukataan? Keati esitti kysymyksen, jonka vastauksesta ei kukaan ollut epävarma.
- Me olemme pulassa ensi yönä, Saik huudahti. Hänen äänessään oli pelkoa ja syömisen lisäksi Saik oli tunnettu siitä, ettei hän ollut kaikkein rohkeimpia henkilöitä. Kyläläiset kuiskivat ja väkijoukko kuhisi keskustelua. 
- Olette aivan oikeassa. Ihme on, jos eivät ratsastajat saavu ensi yönä ja pistä kylää maan tasalle vain näyttääkseen, että heidän nenälleen ei hypitä, Keati sanoi ja kyläläiset nyökyttelivät. 
- Mutta meillähän on ase heitä vastaan! Tuan huusi. Keati loi vihaisen katseen Tuaniin. 
- Kuulehan poika, meillä ei ole pienintäkään tietoa siitä, että mikä aiheutti ratsastajien paon. Ja sinuna minä pitäisin suuni kiinni, Keati oli kiukkuinen. Tuanin isä asettui poikansa ja Keatin väliin.
- Älä puhu pojalleni noin, hän suuttui. Keati luuli olevansa jotain mitä ei ollut ja kohteli muita miten sattui. – Tällä hetkellä meidän pitää pelata yhteen, ei tapella keskenämme, Tais jatkoi. Keati ei pitänyt Taisin komentelusta yhtään.
- Kuule, kiitos sinun poikasi me olemme nyt tässä, Keati sanoi mitä ajatteli, eikä tällä kertaa niinkään ajatellut sitä mitä sanoi. 
- Jaa. Hänenkö olisi pitänyt suosiolla vain kuolla pois, että te olisitte mahdollisesti saaneet olla kuukauden erossa noista miehistä? Tais alkoi suuttua todella. Tuo nainen puhui hänestä ja hänen perheestään.
- Ehkä niin olisi ollut parasta, kuului mutina väkijoukosta. Tais loi vihaisen katseen ääntä kohden, muttei keksinyt kuka sen sanoi. Keati loi ivallisen virneen Taisiin. 
- Noh, noh, Voil sanoi lopulta. – Totuus on, että ratsastajat ajettiin jollain konstilla viime yönä pois. Meidän on kutsuttava kylän neuvosto koolle. Vain he voivat päättää mitä tässä tehdään. 
- Vain he voivat tietää mitä mahdollisuuksia meillä on, sanoi joku. 

Neuvosto kokoontui. Kyläläiset kerääntyivät seudun vanhimman kodin ulkopuolelle odottamaan kokouksen päätöstä. Ilmassa oli paljon epävarmuutta ja levottomuutta. Toisaalta jotkut olivat selvästi jopa toiveikkaita. Tuan oli kauempana leikkimässä muiden lasten kanssa, mutta samalla hän katseli kyläläisiä ja oli tyytyväinen itseensä juuri tuon toivon vuoksi. Hän oli antanut kyläläisille toivoa. Tuan oli hiukan pahoittanut mieltään Keatin sanojen vuoksi, muttei antanut sen vaikuttaa. Hän oli varma siitä, että kylän neuvosto osaisi tehdä viisaan päätöksen ja tietäisi vähän enemmän. Kylän vanhin asteli kotinsa portaille. Hän suki partaansa ja katseli kyläläisiä. Nämä hiljenivät. Kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan, niin jännittyneitä he olivat. 
- Me olemme kokouksemme käyneet, hän ilmoitti viimein. Jännitys oli suorastaan käsin kosketeltavaa. – Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että vastaus on varmastikin merivedessä ja mitä varmimminkin tarkka vastaus on suola.
- Suola? Hämmästynyt kysymys kuului sieltä täältä, vaikka kukaan ei tarkoittanut kysyä sitä keneltäkään. 
- Merivedessä on suolaa ja uskomme, että vihollisemme ei kestä sitä, vanhin jatkoi. – Emme kuitenkaan tiedä mitä tehdä. Eihän ratsastajia uimaankaan voi pakottaa. Joku naurahti hiljaa ajatukselle, suurin osa järkyttyi. Neuvostolla ei siis ollutkaan vastausta ongelmaan. 
- Me kuolemme kaikki ensi yönä ja se on herra Korin vika! Huusi joku. Tais katseli ympärilleen, hän ei tiennyt mitä sanoa. 
- Jos teidän perheenne ei olisi ruvennut tyhmyyksiin viime yönä, kaikki olisi nyt hyvin, joku toinen julisti. Tuan oli kuullut kaiken. Hän oli jäänyt katselemaan kyläläisten kokousta ja nyt hänen mittansa alkoi olla täysi. 
- Hyvin, mutta kenellä? Tuan huusi ja käveli aikuisten joukkoon. – Me olisimme kuolleet ja te olisitte jatkaneet elämää ja niin kaikki olisi sitten ollut hyvin? Tuanin ilme oli vakava. Hän oli vihainen, hän oli kiukkuinen, hän oli suorastaan valmis räjähtämään. – Me tiedämme viimein jotain, mitä ratsastajat eivät kestä ja te sanotte vain, että mitään ei voida tehdä, Tuan oli turhautunut. 
- No pikkunerolla on sitten kai vastaus siihenkin, että mitä me tehdään? Keati iski kysymyksen vasten Tuanin kasvoja. 
- Niin onkin, Tuan sanoi itsevarmana ja kyläläiset hiljenivät. Jotkut aloittivat hetken kuluttua uudelleen keskustelunsa, jonka sävyyn oli tullut paljon epäilystä, jopa halveksuntaa. – Herra Samir kertoi joskus kaukaisesta vuorikaupungista, jossa vuorten rinteiltä huuhdottiin kauniita korukiviä veden avulla. Rouva Samir kääntyi katsomaan Tuania hämmentyneenä. 
- Herra Samir onkin hullu, huusi joku kovaan ääneen. 
- Niin hullu se on, myötäili joku.
- Antakaa nyt pojan selittää, huusi lopulta Tuanin isoisä ja ihmiset hiljenivät. 

- Herra Samir kertoi, että heillä oli laite, jossa oli paljon vettä altaassa korkealla ja siitä altaasta lähti putki, jota pitkin vettä laskettiin vuoren rinteeseen, Tuan selitti parhaansa mukaan, vaikka ei löytänyt oikeita sanojai. Kaikki kuulosti jotenkin epätodelliselta, liian epätarkalta, jotenkin väärältä. Samalla Tuan oli piirtänyt oksalla kuvan hiekkaan. Kylän vanhin käveli Tuanin vierelle ja katseli kuvaa. 
- Mitä sinä ajattelet poika?
- Minä en tiedä, mutta luulisin, että jos ylhäällä on säiliö, vesi suihkuaa letkusta. Voisimme rakentaa tuollaisen vaikkapa torille ja kerääntyä sinne. Kun ratsastajat tulevat illalla kylään ja ratsastavat portista sisälle ja tietä torille – niin he aina tekevät – heitä odottaisi merivetinen yllätys, Tuan yritti selittää. 
- Luulisit? Keati takertui Tuanin sanaan. 
- Sanoppa onko sinulla parempi ehdotus? Tuanin isoisä kysyi Keatilta ja tämä vaikeni. 
- Rakennetaan sellainen, sillähän se selviää, joku huusi.
- Meillä ei ole aikaa.
- Ei se toimi kuitenkaan.
- Ei meillä ole muuta vaihtoehtoa. 
- Tuo on hyvä idea, mielipiteet, ajatukset ja kommentit risteilivät väkijoukossa. 

- Saisinko hiljaisuutta? Kylän vanhin huusi lopulta. – Olitte te mitä mieltä tahansa, minun mielestäni meidän täytyy yrittää. Se on ainoa keino, jolla voimme suojautua ratsastajia vastaan ensi yönä. Oletan, että jokainen osallistuu rakentamiseen ja veden kantamiseen. Kukaan ei sanonut vastaan. Mielipiteitä oli varmasti yhtä monta kuin oli kyläläisiäkin, mutta jokainen totteli kylän vanhinta. Eikä kenelläkään toisaalta ollut rohkeutta jäädä tämän projektin ulkopuolelle. Jos vesi toisi turvan, olisi parasta olla mukana. Jokainen uskoi kuitenkin siihen, että miehet tulisivat ensi yönä ja tuhoaisivat kylän, jos mitään ei tehtäisi. 

Tunnit kuluivat. Aurinko kulki taivaan kannen yli. Kyläläiset rakensivat säiliötä ja kantoivat sinne vettä. Tuan seisoi koko ajan torilla ja kertoi miten hän kuvitteli säiliön toimivan ja mistä hän ajatteli, että se täytyisi tehdä toisin. Kukaan ei sanonut Tuanille enää poikkinaista sanaa, koska hän oli ainoa, jolla oli edes jonkunlainen kuva siitä millainen vesilaitteen piti olla. Hämärä teki hiljaista tuloaan. 
- Käykää hakemassa vielä kerran vettä, Tais komensi miehiä, jotka oli valittu veden kantajiksi. Voil kiinnitti putkea altaaseen. Linnan suunnalta kuului ääniä. 
- Ne tulevat, Tuan kuiskasi. Hän muisti viime yön, sen miten oli juossut pakoon hevosia. Hän loi katseensa isoisään, joka istui vähän matkan päässä suurella kivellä ja nojasi kävelykeppiinsä levollisen näköisenä. Kukaan ei kuullut Tuanin kuiskausta, mutta Tuan oli varma, että kaikki tiesivät sen. Yksi miehistä kulki sytyttämässä aukiolle rakennetut suuret nuotiot tuleen.
- Jos kuollaan, niin kuollaan sitten komeasti, hän mutisi itsekseen, mutta Tuan kuuli senkin. Naiset olivat puuhanneet koko iltapäivän. He olivat kantaneet torille pöytiä, kattaneet niille jos jonkinlaista syömistä ja juomista.
- Tänä iltana juhlitaan, sanoi joku heistä.
- Jos onnistumme, lisäsi siihen toinen. Kukaan ei halunnut ajatella sitä, mutta kukaan ei pystynyt kieltämäänkään. Entä, jos he epäonnistuisivat?

Tuan oli tyytyväinen nuotioista. Alkoi olla jo pimeää ja nuotioiden valo toi varmuutta. Hevosten hirnunta ja kavioiden kopse kuuluivat jo, kun viimeiset vedet kaadettiin säiliöön. 
- Isä, tule tänne, Tuan huusi isälleen ja seisoi altaan alapuolella olevalla lavalla. – Ota tämä ja suuntaa se suoraan ratsastajia kohti, Tuan opasti isäänsä ja ojensi tälle putken. – Nyt arvoisat kyläläiset, tanssikaan ja laulakaa, tänä yönä onni suosii meitä! Tuan huusi ja hän uhkui itsevarmuutta. Hevoset tulivat lähemmäs ja lähemmäs. Tuan rukoili hiljaa mielessään, että tämä toimisi. Hän rukoili, että nuo miehet eivät voisi lukea suunnitelmaa heidän ajatuksistaan. Hän pyysi jumalilta, että neuvosto olisi oikeassa siinä, että avainsana oli merivesi. Ratsastajat näkyivät jo, ne kiisivät hurjaa laukkaa heitä kohden ja näytti siltä, ettei heillä ollut pienintäkään epäilystä kyläläisten aikeista. Tuan oli varma, että ratsastajia oli enemmän kuin aikaisempina öinä, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, miten ratsastajat eivät hämmästyneet edes kummallisesta torikokouksesta keskellä yötä. 
- Nyt! Tuan huusi kovaan ääneen ja avasi sulun, joka esti veden kulkemisen putkeen. Samassa vesi syöksyi paineella ulos putkesta ja lensi kaaressa ratsastajien päälle. Hevosten hirnunta muuttui tuskaiseksi ääneksi, johon liittyi ratsastajien kummallinen huuto. Hevoset pillastuivat, nousivat takajaloilleen, potkivat toisiaan ja joku onnistui tiputtamaan ratsastajansa selästäänkin. Miesten iho kuoriutui heidän kasvoiltaan ja kyläläiset tuijottivat silmästä silmään miehiä, joiden kasvot olivat kuin pelkkää luuta. Takimmaiset hevoset olivat jo lähteneet laukkaamaan karkuun, hevosen selästä pudonnut ratsastaja talloutui niiden jaloissa. Kyläläisten riemuhuudot saattelivat hevosia pois. Tuan näki ensimmäisenä olevan miehen silmissä tolkutonta vihaa, mutta tämäkin joutui alistumaan ja ratsastamaan kylästä. 

Tais suihkutti vielä vettä maassa makaavan ratsastajan päälle. 
- Mitä me tuolle tehdään? Hän huusi viimein muille. 
- Minusta se näyttää siltä, että tuskin se siitä ihan heti mihinkään lähtee ja aamusta nämä pojat eivät kai ole koskaan tykänneet, joku huusi ja nauroi kovaan ääneen. Kylän vanhin käveli ratsastajan luo ja katseli tätä, tutkaili ja tarkasteli. Tuan käveli tämän vierelle. Mies näytti kasvoista pelkältä luurangolta ja sen silmät olivat samean harmaat. 
- Mikä se on? Tuan kysyi. Hän kuuli oman äänensä vain häthätää, kun ympärillä olevat kyläläiset olivat räjähtäneet juhlimaan. Soitto oli alkanut jo, ihmiset huusivat riemuaan, nauroivat, lauloivat ja ilakoivat. 
- Tuan, tule syömään! Huusi joku. Tuanista tuntui siltä, että tämän näyn jälkeen hänellä ei olisi nälkä. 
- Minä luulen, että he ovat jonkunlaisia vampyyrejä, vanhin sanoi hiljaa ja vasta silloin Tuan kiinnitti huomiota miehen kulmahampaisiin, jotka pistivät hammasrivistä esille kuin pienet veitset. Tuan käänsi päänsä pois. Hän otti muutaman askeleen ja kuunteli soittoa. Hän otti muutaman tanssiaskeleen ja päästi suustaan muutaman laulunsäkeen. Tämä oli hyvien unien yö.

1 viesti vastaanotettu (2009)
Antistress (2009)
Hidas kuva (2009)
Hyvien unien yö (2002)
Jälleennäkeminen (2009)
"Monsteri" (2001)
Näkökulma 1 (2009)
Näkökulma 2 (2009)

Fantasia

Alku (2000)
Lumiprinsessani - alku (2001)

Sadut

Joutsen, joka ei uskaltanut lentää (2006)
Kadonnut ystävä (2006)
Metsäretki (2006)
Päiväkotipeikko (2006)

Sekalaista proosaa

Jonakin päivänä kaduttaa 1 (2010)
Junia kulkee joka päivä (2000)
Kissamaki (2009)
PAM! (2000)
Pelästyiksää (2009)
Yksinäinen susi (1996)

Tietokirjoittaminen

Eläin on esine (2009)
Kirja-arvostelu: Sydämenmuotoinen rasia (2011)
Runoarvostelu: Koira tulee illalla (2010)
Sivistystoimenjohtajan kymmenen käskyä (2008)

Gerbiilitekstejä

Aikuisena olemisen vaikeus (2010)
Hulluja harrastajia (2000)
Lemmikkimessut 2000 (2000)