Kirjoitettu avoimen yliopiston proosa-kurssille 2009

Vanha talo seisoi yksinäisenä kukkulan laella. Maali oli rapissut seinistä ja vain yläkerran ikkunasta hohti himmeä, lepattava valo. Liian ilmeistä, Sakari ajatteli. Hiekka rapisi kengissä miehen astellessa ovelle. Kuistin vanhat lankut antoivat hieman periksi ja natisivat. Koputtamatta hän raotti ovea kuitenkin peläten olevansa väärässä. Mies luikahti raosta eteisen pimeään, jossa ainoa valo oli porras portaalta alakertaan piirtyvä juova. Sakari puristi puuvaarnaa ja vasaraa käsissään. Hänen rystysensä olivat muuttuneet valkeiksi, vaikka mielessään hän olikin varma, ettei täällä olisi etsimäänsä. Hän astui hiljaa ensimmäiselle portaalle ja sitten seuraavalle. Kolmas, neljäs, viides. Se oli kuudes porras, joka narahti. Sakari pysähtyi, puristi silmänsä kiinni ja kirosi hiljaa mielessään. 
- Mikä, mikä, mikä se oli? Yläkerrasta kaikui ääni, joka kuulosti siltä kuin joku olisi herätetty. – Aimo, oletko se sinä? Ääni jatkoi. Sakari oli vähällä kääntyä kannoillaan ja hiipiä pois, mutta jokin pakotti hänet jatkamaan. Toivottavasti Aimo on kissa, Sakari ajatteli. 

Vampyyrit olivat kiehtoneet Sakaria aivan pienestä pojasta asti. Alkujaan hän oli ahminut kaikki kirjat, jotka kirjastonhoitaja suinkin oli suostunut hänelle lainaamaan. Myöhemmin, löydettyään netin ihmeellisen maailman, Sakari oli tavannut toisia kaltaisiaan. Hän oli löytänyt päämäärän. Sakari ei tiennyt mihin tämä uteliaisuus hänet veisi. Että se vielä jonakin päivänä veisi häneltä hengen. Hän oli kytännyt varmaa havaintoa päiväkausia. Tällä kertaa hän saisi sen kiinni ja nimensä Tosi Tekijöiden joukkoon. Hän ei olisi enää metsästäjä, hän olisi tappaja. Sakari tunsi varmuutta, jopa jonkinlaista sisäistä rauhaa hiipiessään kohti saalistaan. Tässä. Tässä se nyt viimein olisi. Hän kohotti vaarnan ja vasaran ja iski uhriaan selkään. Sakari ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan, hän oli harjoitellut tätä sioilla. Vaarna upposi miehen selkään helpommin kuin Sakari olisi ikinä uskonutkaan. Samassa jokin hipaisi Sakarin olkapäätä. Hän käännähti katsomaan ja näki silmät. Nuo kummalliset silmät, jotka saattoivat kuulua vain yhdelle olennolle. Olento upotti hampaansa Sakarin valkoiseen kaulaan. 

Sakari oli polvillaan portaissa ja kurkisti oven raosta. Koko talon ainoa valo oli takassa räiskyvä tuli. Takan edessä oli suuri tuoli, jossa istui jokin. Sakari tunsi tulleensa imaistuksi mustavalkoiseen elokuvaan. Voi saatana, että pelottaa. Miten saisin käsien tärinän lakkaamaan? Tätähän mä olen aina odottanut. Siitä vain. Mene. Yllätä. Iske. Tää on iso palvelus. Tän jälkeen maailmassa on yksi niitä vähemmän. Siellä se on. Sinne vaan. Mitä mä teen, kun se on poissa? Mitä ihmettä mä sille ruumiille sitten teet? Siitä ei ollut mitään puhetta missään. 

Sakari säntäsi liikkeelle, kohotti vaarnan olkapäänsä yli valmiina iskemään. Sakari kompastui jalkoihinsa, kupsahti suoraan tuolin yli ja kaatoi raskaan istuimen mennessään. Siinä ei istunutkaan ketään. Mihin se meni? Siinä se varmasti oli, Sakari ajatteli ja haki hahmoa katseellaan. Samassa hän tunsi nenässään pistävän hajusteen tuoksun. Se oli kuin partavettä, muttei kuitenkaan aivan. Ennen kaikkea tuoksu oli raa’an tuttu. Missä mä olen tuntenut tämän aikaisemmin? 

Baari oli liki tyhjä. Tiskiin nojasi baarimikko vastapäätään mustaan pitkään takkiin sonnustautunut mies. Sakari hymyili. Asiakkaan oli pakko olla meikäläisiä. Aloittelija. Niitä näki joka puolella maailmaa ja samat vermeet niillä oli yllä. 
- Iltaa, Sakari sanoi ja tilasi tuopillisen. - Iltaa, Sakari nyökkäsi miehelle vieressään.
- Huomenta, tämä vastasi.
- Lienet samoilla asioilla kuin minä.
- En välitä oluesta, mies sanoi tuijottaen eteensä. Sakari naurahti.
- En minä sitä. Olin vain ihan varma, että ehdin ensimmäisenä. Mistä sinä oikein sait vinkkisi?
- Minä olen ollut täällä pitkään, mies huokaisi. - Hyvin pitkään.
- Paikallisia? Sakari kysyi. Mies nyökkäsi. - Oletko kuullut huhuja? 
- Huhuja? Mies vilkaisi Sakaria otsa kurtussa, silmät suurina. Silmissä oli jotain outoa, mutta samassa mies katsoi taas eteensä.
- Vampyyreistä, Sakari kuiskasi. Mies räjähti nauramaan.

Sen on pakko olla se tyyppi sieltä baarista. On pakko olla, Sakari ajatteli. Sen pienen hetken hänen ajatuksensa olivat vielä selviä. Entä se mies Berliinissä? Samanlaiset vaatteet ja sormuskin sillä oli ollut. Muutaman sana vaihdettiin, eikä siinä sitten muuta. Sen hetken yksissä istuttiin, että mä sain oluen juoduksi. Entä se tumma kaveri Mantakon pikkukapakassa? Sillä oli kummat silmät, en mä sitä varmaan muuten muistaiskaan. Entä Peking, Tunisia ja Tukholma? Tukholman tapaus oli ihan samanlainen kuin tää kaveri täällä. Voiko olla? Ei. Voi. 

Sakari tunsi kuin kylmän tuulen henkäyksen selässään ja käännähti. Tummiin pukeutunut mies seisoi hänen edessään. Tuijotti sanomatta mitään. Sakari ei saanut irti katsettaan miehen silmistä. Ne olivat täsmälleen samanlaiset kuin Mantakon kaverilla. Kylmät, kuin elottomat, mutta silti täynnä jotain. Viimein Sakari sai riuhtaistua katseensa irti miehen silmistä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Takka ja suuri tuoli olivat olleet hänen mielestään kuin vanhasta vampyyrielokuvasta, mutta nyt hän tajusi tulleensa jonkinlaiselle alttarille. Ikkunan edessä pöydällä seisoi suuri puinen, koristekaiverreltu risti. Ikkunan kummallakin puolella roikkui valkosipuliköynnöksiä, joiden väliin oli punottu suuria valkoisia kukkia. Sakarin silmät laajenivat hänen tajutessaan miehen selän takana suuren peilin, josta Sakari saattoi katsella tätä kaikkea. Myös pahan ruumiillistuman selkää. 

- Minä tiesin, että sinä tulet, tumma hahmo sanoi. 
- Sinä? 
- Kuka muukaan? Hahmo kysyi ja irvisti niin, että terävät, pitkät kulmahampaat näkyivät. 
- Mutta, Sakari loi taas pikaisen katseen ympärilleen. 
- Krusifiksit, valkosipuli? 
- Niin, Sakari nyökytti. 
- Ei pidä uskoa kaikkea mitä televisiosta kuulee, mies vilkaisi Sakarin käsiä ja räjähti nauramaan. – Vaarna? Et ole tosissasi? 

Kaikki varmuus ja uhma olivat yllättäen poissa. Sakari tunsi kylmän hien valuvan pitkin niskaansa ja selkäänsä. Hän tunsi menettäneensä kaiken. Loppu olisi tässä ja nyt. Sakarin kädet hamusivat pulloa povitaskusta.
- Mitä? Vihkivettäkö? Vampyyri nauroi. – Etkö sinä jo tajunnut, että kaikki sinun tietosi ovat yhtä tyhjän kanssa? Samassa hän haistoi nenässään alkoholin pistävän lemun. Nyt jos koskaan Sakari tunsi tarvitsevansa ryypyn. – Ei, hän huusi ja syöksyi kohti Sakaria. Sakari kohotti pullon huulilleen ja tyhjensi sisällön parilla kulauksella kurkkuunsa. – Ei, ei, ei! Vampyyri huusi. Hän tuntui kuin hulmahtavan Sakarin lävitse. Kuului särkyvän lasin helinää, kun mies, tai oikeammin jokin lepakon olomuotoon muuttunut hahmo levitti siipensä ja syöksyi ruudun läpi yöhön. Sakari kuuli vielä hiljaisen mutinan: - Pidä saastainen veresi kurja. Sakari tuijotti kaikkoavaa hahmoa vapisten. 

1 viesti vastaanotettu (2009)
Antistress (2009)
Hidas kuva (2009)
Hyvien unien yö (2002)
Jälleennäkeminen (2009)
"Monsteri" (2001)
Näkökulma 1 (2009)
Näkökulma 2 (2009)

Fantasia

Alku (2000)
Lumiprinsessani - alku (2001)

Sadut

Joutsen, joka ei uskaltanut lentää (2006)
Kadonnut ystävä (2006)
Metsäretki (2006)
Päiväkotipeikko (2006)

Sekalaista proosaa

Jonakin päivänä kaduttaa 1 (2010)
Junia kulkee joka päivä (2000)
Kissamaki (2009)
PAM! (2000)
Pelästyiksää (2009)
Yksinäinen susi (1996)

Tietokirjoittaminen

Eläin on esine (2009)
Kirja-arvostelu: Sydämenmuotoinen rasia (2011)
Runoarvostelu: Koira tulee illalla (2010)
Sivistystoimenjohtajan kymmenen käskyä (2008)

Gerbiilitekstejä

Aikuisena olemisen vaikeus (2010)
Hulluja harrastajia (2000)
Lemmikkimessut 2000 (2000)