Jonakin päivänä kaduttaa

kirjoitettu avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen proosa 2 kurssille 2010 

Jos joku olisi kurkistanut ikkunasta sisälle, hän olisi nähnyt tietokoneen näytön valopiirissä sotkuisen, joka suuntaan rehottavan työpöydän, jolla lojui romppupinoja ja paperikasoja, kyniä purkeissa ja hajallaan sekä kertakäyttömukeja kaikissa täyttöasteen variaatioissa. Oli kahvia puolillaan, vettä täynnä ja tyhjä muki, josta mies oli juonut kaakaota iltapäivällä. Muuten huone oli pimeä ja mies istui takakenossa tuijottaen ruutua. Kädet lojuivat reisillä ja vasen jalka naputti lattiaa. Hän odotti. 

Mies odotti viestiä maailmasta, jota hän ei tuntenut. Toisella puolella kaupunkia nainen puristi valkoista, pitkäkarvaista kissaa itseään vasten ja pohti halusiko tietää mitä miehellä oli sanottavaa. Aivan kuin mies, nainen istui takakenossa pitkät vaaleat hiukset valuen pitkälle tuolin selkämykselle. Hän näytti kuin pyrkisi mahdollisimman kauas tietokoneesta, joka oli ainoa yhteys mieheen. Huoneessa loisti useita valopisteitä niin, että varjoja oli kaikkialla, eikä missään. Kaikilla tavaroilla näytti olevan säntillinen paikkansa. Miehen sähköpostiviesti kaksi viikkoa sitten oli ollut kuin pommi, joka räjäytti kaikki edes jollakin tapaa haudatut muistot mieleen. Nainen hyväksyi miehen kaveripyynnön ja samassa mies tajusi. Nyt olisi pakko.

- Kiitti, kun suostuit juttelemaan. Ees näin, mies naputti sanat hitaasti kirjain kerrallaan ja painoi enteriä. Hän tajusi astuneensa yli rajan, jonka toiselle puolelle ei ollut enää paluuta. Miksi en vain voinut antaa olla? Mies kysyi itseltään. Vain antaa olla. Saanan takia. Ja Siljan. Itseni ja ehkäpä naisenkin. Kyllä naisenkin. Vaiko tytön, joka nainen oli joskus? Mies tuijotti luokkakuvaa, jonka oli nostanut näytön vierelle pystyyn. Eturivin pientä tyttöä, jonka hiukset olivat saparoilla molemmin puolin päätä ja suu oli hymyssä. Oikeassa hymyssäkö? Vai kuvaajan käskystä? Se oli kaunis pikkutytön hymy kuitenkin. Vähän kuin Saanan. Mutta pikkutytöt ovat hyviä hymyilemään, vaikkei hymyilyttäisikään. 

Nyt pitäisi olla jotain sanottavaa. Pitäisi ollakin. Siksihän tässä ollaan. Olihan mulla suunnitelmakin. Mutta mikä se oli? 
- Mä toivoisin sun ymmärtävän, etten mä koskaan mitään pahaa tarkoittanut, nainen tuijotti miehen sanoja näytöllä. Kissa naukaisi ja pyrähti pois sylistä. Juuri niin onttoa kuin odottaa saattoi, nainen huokaisi mielessään. Tuonko takia tähän tultiin? Mitä minä odotin? Että hänellä olisi sanat, joilla pyyhkiä pahat teot pois niin pitkän ajan takaa? Noin vain muuttaa kaikki? 
- Niin. Niin, kai, nainen vastasi tuijottaen käsiään, jotka lipsuivat tutisten väärille nappuloille ja hän joutui korjaamaan kolmea sanaa useaan kertaan. Nuo sanat on jo kuultu. Olisiko jotain uutta? Jotain jota ei voinut sanoa sähköpostissa. Kaikissa niissä posteissa, joita oli vaihdettu pari viikkoa. Jotain, jonka vuoksi vaadittiin tapaamista tai edes puhelinyhteyttä. Tämän enempää en voi sinulle antaa. En. En voi. En halua. Eikä minun tarvitse. Naisen sydän hakkasi kuin saaliseläimellä, mutta samalla hän oli valmis puolustautumaan. Aina voin sammuttaa koneen. Yhtään enempää ei tarvitse. 

Sano jotain. Sano jotain muuta, mies oli painanut kädet kasvoilleen ja katseli tyhjiä sanoja sormenpäiden yli. Sano ihan mitä vaan. Huuda, raivoa, hauku paskaksi, mutta sano jotain. Sano, ettei mun tarvitse. Kasvokkain olis ollut parempi. Olis vaan ollut. Tää piilottelu on liioittelua, mutta mä suostun ihan mihin vaan. Koska mun on pakko. Mun on pakko sanoa jotain. 
- Mä olin silloin pieni ja tyhmä. Menin muiden mukana, mies lähetti tekstin matkaan ja katui saman tien. Miksi mä nyt noin sanoin? Anteeksihan mun piti pyytää, eikä selitellä. Raukat selittelee. Tää ei sillä parane. Mutta. Mun pitää selittää. Vaikken osaa. Sen pienen ja tyhmän pitäisi olla tässä, mutta kun ei ole. Miehen katse haki valokuvasta pitkän pojan, joka virnisti kameralle oman ystävälaumansa ympäröimänä. Tuu nyt saakeli tänne ja pyydä anteeksi. 

- Sitähän se kai oli. Kaikki meni mukana, nainen napsautti vastaukseksi ja sulki silmänsä. Yhtäkkiä oli kuin tietokone olisi imaissut naisen sisäänsä ja jättänyt saparopäisen tytön istumaan eteensä. Minä en vaan osaa, nainen ajatteli. Minun pitäisi, mutten osaa. Unohtaa. Jättää kaikki omaan arvoonsa. Siirtyä eteenpäin. Niin ne sanovat. Minä unohdan, mutta jäljet eivät. Eikä niitä voi pakottaa. Nainen kiersi kädet ristiin ympärilleen ja hiveli sormilla särkeviä lapaluitaan. 

Kaikki meni mukana. Niinhän se meni. Oli liian helppoa tai oikeastaan pakko. Vaan vahvat pärjäs ja jos ei ollut mukana, ei ollut vahva. Mies hiveli sormellaan valokuvakehyksen viileää lasipintaa. Kuvan pieni tyttö hymyili niin, että hiukan harva hammasrivi näkyi. Tyttö oli perinyt isänsä tummat hiukset. Pojat on poikia, ajat muuttuvat, mut pojat ei. Mut mä pistän ne muuttumaan. Mä en anna kenenkään satuttaa sua. En koskaan. 
- Kuinka sä jaksat? Tänään? Viimeinen sana oli kuin pakollinen lisäys. Johan tätä jaksamista on jauhettu sähköpostilla pari viikkoa. En vaan halunnut, enkä voinut uskoa. Ehkä kaikki olikin vaan vedätystä. Jonkinlainen kosto ja sen koston mä olisin kyllä ansainnutkin. 

- Mitäs tässä. Ei mitään muutosta missään, nainen vastasi. 
- Onko se mun syy? kysymys lipsahti miehen suusta. Nainen ei voinut kuulla sitä, eikä mies halunnutkaan kuulevan. Mutta mun on pakko kysyä, mies ajatteli. On pakko, vaikka vastauksia ei ole. 
- Onko se mun syy? sanoja näytöllä seurasi pitkä hiljaisuus. Nyt se katosi. Hävisi. Jätti tän leikin kesken. Ei kysynyt edes miksi. Vaikka mitä mä vastaisin. Mitä selittäisin?
- Mistä minä osaisin sanoa mistä mikäkin johtuu ja kenen syy se on, nainen napsutteli vastaukseksi. En minä tiedä. Kukaan ei ymmärrä, kun en ymmärrä itsekään. Paha olla. Paha olla vain ja ihmiset ovat mörköjä. Koti on kuin Kiinan muuri ja kissan tassun kosketus ainoa mikä ei satu. 

Mitä ihmettä mä ajattelin? Mitä odotin? Miksi en antanut olla? En olisi tiennyt. Tieto on tuskaa. Olisin pärjännyt ilmankin. Miksi mä, kun ei kukaan muukaan? Mies haroi hiuksiaan. Päätä jomotti nouseva särky. 
- Auttoiko aikuiset sua? Silloin, kun oltiin lapsia? mies haki vastauksia. Sitä mä ajattelin. Sitä, että mä tarvitsen apua. Nyt kun Silja ei ole auttamassa. 
- Ei. Ei oikeastaan. Silloin kerran minä luulin, että ne ottaisivat tosissaan, mutta mikään ei muuttunut, nainen ei pystynyt edes kirjoittamaan sitä, mutta hän tiesi miehen ymmärtävän mistä oli kyse. Se kerran, kun olin vähällä kuolla. Iskut, potkut, joku hyppi kasvojen päällä. Suussa maistui veri, sitä oli lumihangessa ja uudella valkoisella takilla. Mikään ei muuttunut. Se kaikki tapahtui vaan uudelleen. Ei niin pahana enää koskaan, mutta kuitenkin. 
- Luuletko sä, että aikuiset olis voineet auttaa? mies rukoili vastausta. Anna mulle toivo. Anna mulle usko. Anna rakkauden riittää pelastamaan pikku-Saana. 

- Ehkä, jos apu olisi tullut ajoissa. Ehkä, jos joku olisi oikeasti välittänyt, nainen vastasi. Minusta ei välitetty. Rakastettiin, mutta ei niin paljon, että olisi puututtu. Muut ja muiden ajatukset olivat tärkeämpiä. Ja se uusi takki, nainen muisti untuvatäytteen lämmön. Se veri ei lähtenyt koskaan pois. Mä välitän, mies huusi mielessään. Mun on välitettävä kahden edestä. Silja välittää tuolla jossain, mutta mä vaan voin välittää pahan pois. 
- Mä olen kamalan pahoillani, anteeksi, nyt niiden sanojen aika oli tullut, aivan kuin itsestään. Tän mä haluaisin sanoa kaikille pienille pojille Saanan koulussa. Jonakin päivänä kaduttaa. 

1 viesti vastaanotettu (2009)
Antistress (2009)
Hidas kuva (2009)
Hyvien unien yö (2002)
Jälleennäkeminen (2009)
"Monsteri" (2001)
Näkökulma 1 (2009)
Näkökulma 2 (2009)

Fantasia

Alku (2000)
Lumiprinsessani - alku (2001)

Sadut

Joutsen, joka ei uskaltanut lentää (2006)
Kadonnut ystävä (2006)
Metsäretki (2006)
Päiväkotipeikko (2006)

Sekalaista proosaa

Jonakin päivänä kaduttaa 1 (2010)
Junia kulkee joka päivä (2000)
Kissamaki (2009)
PAM! (2000)
Pelästyiksää (2009)
Yksinäinen susi (1996)

Tietokirjoittaminen

Eläin on esine (2009)
Kirja-arvostelu: Sydämenmuotoinen rasia (2011)
Runoarvostelu: Koira tulee illalla (2010)
Sivistystoimenjohtajan kymmenen käskyä (2008)

Gerbiilitekstejä

Aikuisena olemisen vaikeus (2010)
Hulluja harrastajia (2000)
Lemmikkimessut 2000 (2000)