Fantasiayritelmän alku vuodelta 2001

Suuri salama halkaisi mustan taivaankannen kahtia ja valaisi maiseman hetkeksi. Mustan hevosen kaviot kopisivat kallioon läikyttäen vettä ja ratsastaja yritti kannustaa sitä pitämään kovempaa vauhtia. Hän ei kaivannut tätä luonnon valonäytelmää, hän tiesi minne oli menossa, vaikkakin kaikkialla oli pimeää. Hän oli nähnyt sen salaman valokeilassa pienen hetken jo kauan sitten. Jossain kaukana horisontissa oli noussut Avaitat Nasiiri. Korkean yksinäisen tornin hahmo oli piirtynyt tummaa taivasta vasten ja siellä missä oli Avaitat Nasiiri oli myös Katsuura. 

Ratsastettuaan vielä pienen hetken kulkija näki yksinäisen valonkajon. Sekään ei ollut hänelle vieras. Se oli tuli, jota poltettiin Avaitat Nasiirin ylimmässä huoneessa. Hän naurahti karkeaa nauruaan, kun hänen mieleensä tulivat lapsena kuullut jutut tuosta tulesta. Monet väittivät niiden olevan ikuisia tulia, joita ylläpitivät velho Joonianin taiat. Aroo ei ollut koskaan uskonut noihin tarinoihin lapsena. Hän uskoi luonnollisiin asioihin, eikä niinkään taikoihin. Nykyisin hän ei enää ollut niin varma. Lapsena, kun häntä ei koskaan päästetty Katsuuran ulkopuolelle, oli helppo uskoa siihen, että joku kävi vain säännöllisesti heittämässä puuta liekkeihin ja tuli paloi tornissa siksi, mutta silloin hän ei tiennyt olevansa jonain päivänä Katsuuran viestinviejistä tärkein. Nyt hän oli nähnyt tuon tulen ulkoa. Nähnyt sen miten kauas liekit valaisivat, vaikka taivaalta satoi herneen kokoisia vesipisaroita. Tuli ei koskaan ollut sammunut, tai hän ei ainakaan ollut koskaan nähnyt sen edes hiipuvan. Siinä tulessa oli jotain taianomaista. Kirkkaassa päivänvalossa liekit näyttivät vain kirkkaammilta ja se oli Aroosta kaikkien luonnonlakien vastaista. 

Linna nousi kunnioitettavana hänen edessään ja nyt Aroo saattoi nähdä sen kunnolla. Linna oli vaikuttava näky, mutta Aroo tiesi, että kaikkein vaikuttavin oli maanpinnan alla. Linna ei Avaitat Nasiiria lukuun ottamatta ollut kovin korkea ja se saattoi hämmästyttää monia, kun otti huomioon Harealaitien joukot, mutta suurin osa linnoituksesta oli rakennettu maanalle. 

- Kuka siellä? Kuului vahdin huuto laskusillan yläpuolelta. Aroo oli varma, että vahdissa oli Samiri ja tämä varmasti tunsi Aroon, mutta hän teki työtään. Aroo laski viittansa hupun alas, nosti kasvonsa liekkien valoon ja tuuli pörrötti hänen ruskeita hiuksiaan. 
- Minä, Aroo Katsuu, viestinviejä, Aroo huusi ja pelkäsi sateen peittävän äänensä alleen, mutta Samiiri antoi merkin eteenpäin ja laskusilta alkoi laskeutua. Aroo ratsasti linnan muurien sisäpuolelle ja hyppäsi hevosensa selästä. 
- Tässä, vie Flip talliin ja pian, Aroo antoi käskyn tallipojalle, joka oli tullut hakemaan Aroon ratsua. 
- Selvä on herra Katsuu, poika sanoi ja juoksi hevonen vierellään talliin. 

Aroo pudisteli vettä viitastaan kulkiessaan linnan hämärää ja kapeaa käytävää. Hän kohtasi vartioita useampaan kertaan ja nämä vain nyökyttivät Aroolle ystävällisesti. Lopulta hän astui suurien ovien eteen, koputti ja astui sisälle odottamatta vastausta.
- Rakas Aroo, uskollinen palvelijani, kerrassaan upea nähdä sinua, Karaki Katsuu sanoi ylimielisen lipevästi ja poimi valtaistuimen vieressä olevalta vadilta ratta-pensaan marjan suuhunsa. Aroo katsoi miestä halveksuen. Heillä oli veriside, mutta Aroo olisi mieluiten unohtanut sen. 
- Olet pulassa. Mirkatit ovat kovaa vauhtia jo tulossa tänne päin. He vannovat vapauttavansa prinsessan, sodalta emme voi välttyä ja se tietää suurta tuhoa Katsuuralle, Aroo jakoi Karakille tietonsa. Karaki nauroi ivallista ja itsevarmaa naurua, joka kaikui suuren valtaistuinsalin seinissä korvia raastavana. 
- Vai tahtovat Mirikatit pelastaa prinsessan, miksi he tähän sotkeutuvat, Karaki sanoi kysyvästi, vaikka varmasti tiesi jo Aroon vastauksen. 
- Tiedäthän sinä, kääpiöt ovat kautta aikojen olleet luminien puolella ja eteenkin Mirikatit rakastavat taisteluja. Jos Koselien prinsessa antaa heille siihen syyn, he tekevät sen mielellään. Sen sijaan sinä et käsittääkseni ole koskaan oikein tullut toimeen Mirikatien kanssa? 
- Ihan yksi ja sama, Karaki sanoi ja nosti kämmenelleen läpinäkyvän pallon, joka oli tähän asti levännyt telineessä valtaistuimen vieressä. Pallon sisällä leijui lumini-pölyä ja pieni alistuneen näköinen otus heilutti varovasti siipiään aiheuttaen pieniä ilmavirtoja pallon sisällä. 
- Aivan sama, kun he tulevat tänne, prinsessa Skatte ei ole enää täällä, viet hänet Vaerraa Sianaan, olen määrännyt jo retkikunnan perustettavaksi, Karaki jatkoi ja heitti pallon suoraan Aroota kohti. Aroo nappasi sen ilmasta kiinni, vaikka tiesikin ettei se särkyisi maahan osuessaan. Se oli Joonianin valmistama lumini-vankila ja Aroo ei olisi yllättynyt, jos ainoa mikä se saattaisi rikkoa olisi Joonianin loitsu. 

- Vaerraa Sianaan? Aroo toisti paikannimen epäuskoisena. Paljon hän oli viime aikoina kuullut, mutta tämä tuntui Karakin ideoista uskomattomimmalta. 
- Niin, siellä olette turvassa, kukaan ei etsi teitä sieltä.
- Sen minä kyllä uskon, Aroo tiuskaisi ja olisi halunnut väittää vastaan tähän ideaan, mutta tiesi jo, että Karaki oli tosissaan. Tämä halusi viedä Skatten pois linnasta. Vaikka Mirikatit rakastivat tappelua, eivät nekään sitä turhan takia tehneet ja vaikkeivat nämä otukset mitään älyn jättiläisiä olleetkaan, niin heidänkin tietäjänsä varmasti kykenisi kertomaan, ettei Skatte enää ollut linnassa. Aroo katseli palloa ja sen sisällä olevaan pientä sievää olentoa, joka hieroi kylkeään, johon oli selvästi sattunut äskeisen ilmalennon päätteeksi. Hän ei ymmärtänyt tätä. Hän ei ymmärtänyt ylipäätään tätä kummallista ideaa. Ei edes sitä, että miksi Karaki halusi niin suunnattomasti pitää Koselien prinsessan vankinaan. Tavallaan Aroo pelkäsi tietävänsä syyn. Tavallaan hän pelkäsi, ettei Karakilla ollut sen kummallisempaa syytä kuin kosto, mutta usein hän oli varma, että tässä oli takana nyt myös jotain muuta. 
- Hyvä on, me lähdemme aamun koittaessa, Aroo sanoi viimein ja Karaki nyökytti päätään tyytyväisyyttään. Juuri tätä hän oli halunnut. 



Aamu koitti aikaisemmin kuin Aroo olisi odottanut. Hän ei nukkunut, hän oli liian jännittynyt siihen, niin kuin aina ennen kuin tapahtui jotain suurta. Lisäksi Aroo oli varma, että tässä oli nyt jotain mistä hän ei tiennyt, hänen vaistonsa sanoi niin ja yleisesti ottaen hän luotti vaistoonsa. Aroo istui Avaitat Nasiirin juurella ja piti kädessään tuota palloa, jonka oli Karakilta saanut. Hän piti palloa kädessään varovaisesti ja katseli tuota pientä olentoa, joka oli käpertynyt pienelle kerälle pallon pohjalle nukkumaan. Aroo ihmetteli asentoa, johon pieni olento oli itsensä onnistunut kääntämään. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ajatellut sitä miten suuresti luminit poikkesivat ruumiinrakenteeltaan ihmisistä. Olivathan ne pieniä ja olihan niillä siivet, mutta tuo olento, pienellä kerällä Aroon kädessä muistutti kaikkea muuta kuin ihmistä. Aroo naurahti ajatukselle, eihän tuo olento ollutkaan ihminen. Miksi sen olisi sitä pitänyt muistuttaa?
- Kas kummaa, kun Karaki ei halua meidän etsivän Milnee Sianaa ja katoavan sinne, Aroo kuiskasi pallossa nukkuvalle olennolle harmistumistaan. 

Aamuauringon luodessa ensi säteitään Katsuuran pihamaalle Aroo nousi uskollisen ratsunsa selkään ja loi viimeiset vilkaisut retkikuntaansa. Hän ei ollut täysin tyytyväinen näkemäänsä, Karaki oli luvannut hänelle parhaat mahdolliset miehet ja nyt hän tiesi, ettei niin ollut. Ei joukko ollut huono, ei ollenkaan, mutta Aroo tiesi, että Karaki olisi pystynyt kyllä parempaankin. Linnalla ei olisi mitään hätää, kun Skatte olisi poissa sieltä, mutta sen sijaan Aroo oli varma, että retki ei tulisi olemaan kaikkein helpoimpia. Aroo ei tiennyt miksi hänestä tuntui tältä. Matka Kiellettyyn Kaupunkiin ei ollut pitkä, eikä Aroo uskonut, että kukaan saisi tietää ajoissa heidän lähdöstään. Mikä siis voisi uhata heitä? Aroo nyökytti päätään Haramjiille lähdön merkiksi ja Haramjii vastasi nyökkäyksellä. Aroo oli onnellinen siitä, että Haramjii oli tullut mukaan, siinä oli mies, joka pystyisi mihin tahansa - ainakin melkein.

Aroo laski pallon käsistään laukkuunsa ja toivoi, ettei kyyti olisi liian kovaa pienelle prinsessalle. Skatte katsoi häntä anovasti kadotessaan laukun uumeniin. Aroo sääli olentoa ja mietti jälleen kerran tämän tilanteen järkevyyttä ja syitä. Hän komensi hevosensa liikkeelle ja yhdeksän miestä hänen takanaan tekivät samoin. Hevoskulkue ratsasti ulos Katsuuran portista. Oli kuuma päivä. Eilisestä myrskystä ei ollut tietoakaan. Siellä täällä olevat suuret vesilätäköt kertoivat, että yöllä oli satanut runsaasti. Aroo tähyili taivaalle ja oli perin tyytyväinen nähdessään kirkkaan sinisen taivaan. Lähellä oli kylä, jossa ihmiset olivat kerääntyneet pellolle töihin. Syksy tulisi pian ja serora-sato olisi korjattava. Ikävä kyllä sateet haittasivat kylän elämää myös tässä asiassa ja Aroo epäili, etteivät ihmiset saisi pellolla tänäänkään mitään tehtyä, kun kaikki olisi vain yhtä mutavelliä. Aroo mietti, että näyttivätkö he kyläläisten silmissä erikoiselta joukkiolta. Kylä oli niin lähellä linnaketta, että nämä olivat varmasti nähneet päivittäin joukkoja, mutta näyttivätkö he niin erilaisilta kuin Aroosta tuntui. 

Tie oli märkä, mutta se ei haitannut. Kalliot linnan läheisyydessä olivat jo muuttuneet heinikoksi ja hiekkatieksi. Vähän matkan päässä Aroo näki metsän, jonka poikki heidän olisi kuljettava. Metsä, josta liikkui mitä kummallisempia tarinoita vuodesta toiseen. Tarinoita, joilla Arootakin oli viihdytetty lapsena, tarinoita, joilla oli poikaporukassa peloteltu toisia myöhemmällä iällä ja tarinoita, joiden todenperäisyys mietitytti nyt aikuisena enemmän kuin olisi uskonut tai halunnut. Miehet olivat kyselleet, että eikö heidän olisi mahdollista käyttää jotain muuta reittiä, mutta Aroo oli pitänyt päänsä. Vain tie Lunaree metsän halki olisi kyllin lyhyt ja varma tapa päästä Vaerraa Sianaan. Aroo oli kuullut huhuja muista teistä ja uskoi täysin siihen, että kaupunkiin piti olla muitakin kulkuteitä, mutta nyt hän ei halunnut lähteä etsimään niitä. Karaki oli halunnut heidän menevän sinne ja Aroo halusi päästä perille mahdollisimman pian. Ehkä näin hänellekin selviäisi jossain vaiheessa, että mitä Karaki halusi, mitä ajatteli. 

Aroo kuuli takaansa hiljentyvien kavioiden äänen. Hän pysäytti hevosensa ja katsoi miehiä, jotka olivat jääneet metsän reunaan. 
- Aroo, kai tiedät, että pieni Koselie yhdyskunta pitää majaansa metsässä, Ajasa sanoi Aroolle häiväys käskyä äänessään. 
- Niin, mitä sitten? Aroo aavisti mitä Ajasalla oli mielessä, mutta toisaalta hän oli varma, ettei se ollut todellinen syy. Miehet eivät olisi halunneet mennä metsään, suuri osa heistä oli kuullut koko ikänsä tarinoita tuosta metsästä ja ikäväkseen Aroo oli varma siitä, että osa heistä uskoi niihin tarinoihin. 
- Eikö ole vähän hullua, että me lähdemme kuljettamaan vankina olevaa prinsessaa heidän alueensa läpi? Huz liittyi Ajasan mielipiteeseen. 
- Ette kai te usko Lunaree metsän tarinoihin? Haramjii sanoi ääneen sen mitä Aroo oli ajatellut ja nauroi päälle. Aroo ei pitänyt siitä. Hän tiesi, että tuo hermostuttaisi miehiä, hän tiesi, että tuolla tavalla he vain rikkoisivat porukkansa ja tästä matkasta voisi tulla vaikea. 
- Eiköhän me kaikki tiedetä, etteivät Koseliet ole koskaan käyneet ihmisten kimppuun, Aroo sanoi äkkiä ennen kuin Haramjii ja Huz saisivat riidan aikaan. – Minä uskon, ettei tämä kerta tee poikkeusta, hän jatkoi ja rauha laskeutui ainakin ulkoisesti. Kyllähän kaikki sen tiesivät. Tiesivät, että Koseleilta olisi enemmänkuin hullua käydä heidän kimppuunsa tai edes haastaa riitaa. Lisäksi mikäli Aroo oikein tiesi, metsässä ei asunut kuin muutamia Koseliemiehiä, jotka olivat jossain vaiheessa sanoutuneet irti varsinaisen Koseliheimon alueelta. Aroo ei tiennyt syytä, mutta toisaalta oli varma siitä, että miehet olisivat varmasti uskollisia prinsessalleen. Aroo tiesi, että heidän olisi oltava varovaisia. Koseliet saattaisivat keksiä miksi he olivat metsässä ja sen jälkeen Mirikatit olisivta heidän perässään. 
- Eiköhän jatketa matkaa, vai osaako joku kertoa toisen tien? Aroo sanoi ja komensi hevosensa liikkeelle. Kukaan ei sanonut mitään, niin kuin Aroo oli odottanutkin. 

Hevoset kulkivat metsässä ja Aroo oli tyytyväinen. Metsä näytti kauniilta, kauniimmalta kuin yksikään metsä aikaisemmin. Aroo tiesi olla varuillaan, metsän kauneus ei välttämättä ollut sattumaa, mutta toisaalta hän oli varma, että tämä sai miehet ajattelemaan muita asioita. 7.2.2001 Aroonkin oli helppoa yhtyä miesten ihailuun, niin kaunis metsä oli. Puita oli runsaasti, mutta ei kuitenkaan liikaa, niiden lomitse kulki tallautuneita polkuja, joissa hevosten oli helppo kulkea. Nuo polut kiusasivat Aroota ehkä kaikkein eniten. Kuka halusi tulla tänne vapaaehtoisesti ja ennen kaikkea ketkä kulkisivat täällä niin ahkerasti, että metsässä oli polkuja. Aroo muisti tarinat Lunaree metsän eksyneiden poluista, jotka olivat syntyneet pienten lasten hortoillessa hukassa metsän sylissä. Nuo polut, ne pelottivat Aroota enemmän kuin mikään muu. Ei edes metsän kaunis, mutta kummallinen väriloisto vetänyt vertoja sille. 

Polut mutkittelivat metsän halki ja lumous tuntui vain syvenevän. Aroo taisteli koko ajan itsensä kanssa, ettei syventyisi muiden tapaan ihastelemaan tuota kaunista loistoa. Hän oli varma siitä, että kaikki mikä on kaunista, ei ole automaattisesti myös hyvää ja siksi hän yritti valvoa ja olla uupumatta tuohon kummalliseen horrokseen. Miehet olivat valveilla. He vastasivat kysymyksiin, mutta Aroo oli varma siitä, että he eivät olleet kuitenkaan läsnä. Heidän ajatuksensa nukkuivat jotain lumottua unta ja mielet vaelsivat villeinä tuon metsän poluilla. Miehet olivat tyytyväisiä ja iloisia, mutta jollain tapaa he vaikuttivat myös hyvin väsyneiltä. Aroo toivoi, että tämä olisi pian ohi, ettei hänen tarvitsisi johdattaa tätä nukkuvaa seurakuntaa pitkään. Puut alkoivat harventua ja Aroo oli ihmeissään. Ei kai metsä vielä loppuisi? Toisaalta hän toivoi, että he voisivat olla jo perillä, mutta aikaa oli kulunut liian vähän. Värit tuntuivat vain voimistuvan ja kaikkialla oli kirkasta. Aurinko oli kai yhä korkealla, Aroo ajatteli ja samassa hän huomasi tuoneensa miehet aukiolle. 

Aukio oli suuri ja sen keskellä kimalsi pieni lampi. Tai ei kai se hirmuisen pieni ollut. Liian pieni, jotta sitä olisi voinut sanoa muuksi kuin lammeksi, mutta toisaalta kuitenkin suuri ollakseen tällaisella aukiolla. Lammen ympärillä kasvoi tuhansia värikkäitä kukkia ja ne värjäsivät lammenkin. Aroo tiesi, että palatsista länteen oli suunnaton kukkaketo, jossa kasvoi noita samoja kukkia. Niissä asui pienen pieniä olentoja, samankaltaisia kuin luminit, mutta vielä paljon pienempiä, oikeastaan lähempänä perhosia kuin keijuja. Pieniä siivekkäitä olentoja, jotka yöt nukkuivat suppuun painuneiden terälehtien sisällä. Aroon epävarmaan oloon tämä muistikuva ei kuitenkaan tuonut helpotusta vaan pikemminkin päinvastoin. Hän katseli niittyä, joka oli värittynyt kukkien väreillä, niin kuin siellä toisellakin niityllä, mutta siellä Aroolle ei ollut epäselvää mistä värit tulivat. Stoniit levittivät ympärilleen samaan tapaan värikästä pölyä kuin luminit, mutta nyt Aroo ei nähnyt niistä yhtään. Koko niityllä Aroo ei nähnyt yhtään elollista olentoa heidän lisäkseen ja kaikkialla oli aivan hiljaista. Miehet eivät olleet hiljaisia. Heidän kasvoilleen oli levinnyt ilo ja autuus. 
- Lampi, nyt päästään uimaan, yksi miehistä huusi ja muut näyttivät olevan yhtä mieltä asiasta. Aroo ei kuitenkaan ollut. Hän ymmärsi, että päivä oli kuuma ja ajatus uintiretkestä vilvoitti häntäkin, mutta jokin tuntui liian uhkaavalta, jotta tuollaisesta olisi voinut nauttia. 
- Älkää menkö sinne, Aroo huusi miehilleen, jotka juoksivat jo täyttä päätä kohti lampea. Suurin osa miehistä pysähtyi ja jäi tuijottamaan Aroota kuin mitäkin hullua, mutta pysähtyi kuitenkin. Arootahan heidän oli määrä totella. Ajasa ei kuitenkaan totellut. Aroo ehti vilkaista satulalaukkuaan ja näki Skatten, joka huitoi käsillään minkä voi kuin yrittäen sanoa jotain. Aroo ei ymmärtänyt mitään, mutta ennen kaikkea hän oli varma siitä, että tämä ei päättyisi hyvin. Ajasa ei pysähtynyt, vaikka Aroo kuinka huusi ja huusi ja Aroo näki silmissään taivaan tummenevan. Ajasa ei sitä nähnyt, eikä Aroo ollut varma siitäkään, että näkikö kukaan muukaan.

Ajasan riemunkiljahdus rikkoi hiljaisuuden. Muut tuijottivat tätä pahaenteisesti odottaen. Aroo oli varma, että myös muut olivat keksineet tässä olevan jotain kummallista. Kaikki muut paitsi Ajasa. Aroo kuuli hevosen hirnuvan. Se oli vain mustempaa ja synkempää hirnuntaa kuin yksikään aikaisempi. Aroo oli varma, ettei se lähtenyt heidän hevosistaan. Ajasa molskahti veteen ja hymyili. Hän näytti hetken aikaa iloiselta ja onnelliselta, siltä, että valmistautui huutamaan muille onneaan, mutta sitten hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen silmiinsä astui tyhjyys ja muut katselivat kauhuissaan tätä näytelmään. Ajasa huusi kuin pistetty eläin ja kavioiden äänet voimistuivat. Miehet näkivät mustan hevosen, jota ratsasti mies mustassa kaavussaan. Hevosen häntä piiskasi ilmaa, kukat muuttuivat mustiksi ja taivaan värit katosivat. Hirnahdukset ja kavion äänet kuulostivatkin enemmän ukkosen jylinältä kuin miltään muulta ja kun kaviot viimein osuivat veden pintaan räjähti taivas kappaleiksi. Ilmassa rätisi ja salamoi, sade alkoi yllättäen, mutta rankkana, äsken peilityyni lampi oli muuttunut suureksi pyörteeksi, jonka keskellä Ajasa pyöri ja huusi tuskaista huutoaan. Hevosen kaviot eivät uponneet lampeen vaan se näytti tanssivan kummallista tanssia veden pinnalla. Mies laukkasi läpi lammen ja tarrasi kädellään Ajasaan, joka näytti jo kuolleelta, mutta huusi silti. Haramjii tuijotti näytelmää Aroo vierellään ja säntäsi lampea kohden. Aroo takertui tämän paidan helmaan ja sitten olkapäihin.
- Älä, älä mene sinne. Aroo osasi lukea mitä Haramjii aikoi. Mustan hännän tanssiessa tappavaa tanssiaan hän itsekin oli ajatellut sitä. Ajatellut syöksyä lampeen pelastamaan Ajasaa, mutta nyt hän kaikin voimin yritti estää Haramjiita menemästä sinne, tekemästä sitä mitä hän oli hetki sitten ajatellut. 

Huuto lakkasi hiljalleen. Mies hevosen selässä paljasti kasvonsa ja näytti tyytyväiseltä. Miehet tuijottivat tätä, toiset hämillään, toiset raivoa täynnä. Mies ei katsonut heitä, tuijotti vain jonnekin kasvoillaan tuo saalistajan tyytyväinen ilme. Aroo ajatteli, että mies näytti kuin sudelta, joka on saanut taas kerran kaadettua saaliinsa. Vesi alkoi tyyntyä, samoin sade. Mies nosti hupun takaisin päähänsä ja ratsasti pois. Kavion äänet kuuluivat pitkään, mutta ne eivät särkeneet korvia enää. Taivas alkoi seljetä, mutta aurinko ei tullut esiin. Metsään jäi hämärä ja sinne hämärään Aroo jäi taistelemaan Haramjiin kanssa. 
- Päästä irti, Haramjii huusi ääni täynnä vihaa ja lihakset jännittyneinä äärimmilleen. Aroo oli varma, että Haramjii olisi yhä valmiina säntäämään lampeen etsimään Ajasaa, eikä hän voinut antaa tämän tehdä niin. Hänellä ei ollut varaa menettää enää enempää miehiä ja ennen kaikkea hänellä ei ollut varaa menettää Haramjiita. 
- Päästä irti, Haramjii toisti käskynsä. Hän huusi ja rimpuili ja Aroo mietti, että kuinka kauan joutuisi pitämään miestä siinä. Kuinka kauan menisi ennen kuin tämä uskoisi Ajasan kuolleen. Samassa heidän takaansa kuului ääni. 
- Häntä ette voi enää pelastaa, voitte vain tapaa itsenne, jos kerran sitä haluatte, ääni sanoi ja Aroo irrotti otteensa täysin tahattomasti pelkästä hämmästyksestä. Haramjiikaan ei rynnännyt minnekään vaan tuijotti Aroon vierellä suuntaan, josta ääni oli kuulunut muiden miesten tehdessä samoin. Aroo tiesi kyllä mitä näki, mutta silti ei ollut uskoa sitä. 

Heidän takanaan seisoi vanha puu. Vanha puu, jonka kuori oli jo ajan harmaannuttamaa, oksat käppyrät ja lehdet kitukasvuiset. Puun runkoon oli joku kaivertanut kasvot tai niin Aroo alkuun ajatteli. Sitten noiden puisten kasvojen suu avautui ja Aroon oli pakko uskoa se mitä hän näki. 
- Häntä ei voi pelastaa mikään. Se on kuoleman järvi ja Kuolema tekee siinä uiville mitä haluaa, puu sanoi hiljaa. Sen ääni kuulosti vähän kuin pahoillaan olevalta, mutta toisaalta kuitenkin vain oudolta. Kukaan miehistä ei uskaltanut sanoa mitään. Tämä metsä oli lumottu, se oli totta, mutta puhuvaa puuta heistä kukaan ei ollut aikaisemmin nähnyt. Ei sen enempää kuin Kuolemaa mustalla hevosellaan. Aroo katseli ympärilleen, kaikki näytti yhä harmaalta, aivan yhtä harmaalta kuin tuo vanha puu. 
- Täällä metsässä mikään ei ole sitä miltä se näyttää, se teidän on hyvä oppia, jos mielitte pidemmälle, puu sanoi neuvoen ja Aroo uskoi noihin sanoihin. Toisaalta hänen mieleensä tuli, että mikä tuo puu oikein mahtoi olla, jos sekään ei ollut sitä miltä näytti. Puu naurahti hiljaa.
- Minä olen vanha mies. Vanha tietäjä, joka työnsi nenänsä sellaisen asioihin, joihin ei olisi pitänyt puuttua. Aroo hätkähti ja katsoi puisiin, mutta silti niin elämää täynnä oleviin silmiin. Puu puhui hänelle. Siitä Aroo saattoi olla varma, mutta miten tämä osasi vastata esittämättömiin kysymyksiin. – Tai enhän minä mikään mies ole, vanha hassu puu, kukat sanovat minua Titanaksi, kun sille päälle sattuvat, että niiden kanssa voi jutella. Muuten tämä onkin varsin hiljainen ja rauhallinen paikka, eikä täällä pahemmin ole ketään, jonka kanssa jutella, puu jatkoi. Joku miehistä naurahti ja se kuulosti perin kiusalliselta Aroon korvissa. Vanha Titana, puu, jonka he olivat juuri oppineet tuntemaan, ei siitä näyttänyt välittävän. – Minä olen hassu vanha puu, mutta osaan paljon kaikenlaista, joten turhaan sinä minua ihmettelet, puu sanoi Aroolle ja tämä oli varma. Puu luki ajatuksia. Mahtoiko se lukea heidän kaikkien ajatuksia, vaiko vain Aroon? Sitä Aroo ei vielä tiennyt, mutta ajatus kiusasi häntä. Kyllä hän tiesi, että jotkut olennot ja jopa jotkut ihmiset saattoivat kyetä lukemaan ajatuksia, mutta nyt hän oli tilanteessa, joka tuntui hänestä perin juurin ikävältä. Hän halusi pois täältä, pois tuon puun läheltä ja pois kaikesta. 

- Onko täällä muita elollisia kuin sinä? Haramjii viimein kysyi ja Aroo oli tyytyväinen, että tämä oli osannut esittää tuon kysymyksen. Aroo oli itse miettinyt sitä, mutta nyt ensimmäistä kertaa hänelle tuli mieleen, että tuo puu tietäisi vastauksen. Tai ainakin saattaisi tietää. Puu naurahti. Tai ainakin Aroo luuli, että se oli naurua. Ääni kuulosti vähän samalta kuin hankaisi kahta kaarnan palaa yhteen ja Titana hymyili. 
- Metsä on täynnä elämää, mutta kaikki se pelkää kuolemaa. Ja kaikki elävältä näyttävä ei olekaan elävää, sekin teidän on hyvä muistaa, Titana opasti miehiä ja Aroo ei tiennyt pitäisikö hänen olla tyytyväinen siihen, vaiko peloissaan. Puun neuvot kuulostivat hyviltä, mutta silti pelottavilta. Sellaisilta, kuin tämä olisi opastanut heitä elämänsä vaikeimmalle taipaleelle ja se ei tuntunut hyvältä. Toisaalta Aroo ei voinut olla ajattelematta, että otti tässä neuvoja vastaan puulta. Se ajatus jos mikä kuulosti naurettavalta. – Ei ole naurettavaa ottaa vastaan neuvoja siltä, joka tietää, Titana jatkoi ja Aroo tiesi taas jääneensä kiinni ajatuksistaan. Samassa metsästä kuului rasahdus. He kaikki kuulivat sen, mutta vain Haramjii hermostui. Aroo ymmärsi vasta myöhemmin, että niin hänenkin olisi kuulunut tehdä. Metsä oli hiljainen ja kuollut, tuo ääni poikkesi aikaisemmasta.
- Kuka siellä on? Haramjii huusi ja vielä sen hetken Aroo ajatteli, että mies oli päästään vialla ja yliherkkä. Aroo oli varma, että jos metsässä joku olisikin, se todennäköisesti olisi jokin metsän pikkueläin ja jos ei olisi, niin se tuskin ryömisi sieltä heidän eteensä. Aroo oli kuitenkin väärässä. 

Metsänlaidasta esille ilmestyi hassu näky. Pikkuinen Koselie-poika istui pikkuisen lohikäärmeen selässä ja ratsasti ylväänä heidän eteensä. Aroo oli nähnyt noita ennenkin. Toktot olivat pienin lohikäärme rotu maailmassa ja Aroon mielestä varsin turhia otuksia. Usein hän oli ajatellut, että ne olivat liian pieniä mihinkään hyödylliseen, toisaalta vähän liian isoja pidettäväksi mukana vain tulentekovälineenä. Nyt Aroo joutui kuitenkin myöntämään, että ilmeisesti Toktoillekin oli paikkansa. Luminien kokoisille olennoille Tokto kelpasi näköjään mitä parhaimmin ratsuksi. Luminien kokoisten olentojen olemassa olon järkevyydestä saattoikin sitten taas olla ihan omaa mieltään. Poika, tai kaipa se jo miehen iässä oli, näytti pelottomalta ja itsevarmalta ratsastaessaan Aroon eteen. Aroo katseli tätä näkyä hivenen hämmentyneenä ja mietti, että mitä sanoisi tuolle pikkuolennolle. 
- Sinä johdat tätä porukkaa, eikös niin? poika kysyi. Aroo näki Skatten kasvoilta, että tämä tunnisti pojan ja näytti jopa ilahtuneelta tämän nähdessään. 
- Kyllä, kyllähän minä, mutta mitä sinä teet täällä? Aroo vastasi asiallisesti, mutta palautti samantien kysymyksen pojalle. Poika naurahti. 
- Mitä nauramista tässä sinun mielestäsi on? Haramjii huusi ja astui kiukkuisena askeleen kohti poikaa. Aroo pudisti tälle päätään. Haramjiin pinna oli kireällä ja tämä janosi jo seikkailua, taistelua, tappelua, ihan mitä vain mihin voisi purkaa energiaansa, mutta Aroo toivoi, että tämä rauhoittuisi hieman. 
- Minä olen prinsessa Skatten uskollinen palvelija ja totta totisesti olen seurannut teitä koko matkan, poika selitti ja näytti aina vain urheammalta tai ainakin varmemmalta urheudestaan. 

Aroo huokasi. Tuo tästä vielä puuttui. Sankaria leikkivä pikkupalvelija, joka seuraisi heidän perässään kuin mikäkin liimattu häntä. Sehän saattaisi suorastaan huutaa jollekulle, joka heitä sattuisi etsimään, että missä he tallustavat. 
- Sinun ei pitäisi viedä prinsessaa kaupunkiin, poika sanoi vielä ja Aroo oli närkästyä. Kävisikö tuo pikkuotus vielä neuvomaan häntä. 
- Jaa, miksi en? Aroo kysyi ivallisella äänensävyllä ja poika näytti loukkaantuvan. Aroo oli tyytyväinen. Poika oli selvästi aivan liian täynnä itseään ja omaa urheuttaan ja nyt siitä olisi tehtävä loppu ennen kuin poika saisi aikaan jotain tuhoisaa. 
- Etkö sinä todellakaan ymmärrä, että Karaki halusi sinut vain pois jaloista. Etkö ymmärrä, että hänellä on suurempia suunnitelmia, kuin leikkiä pikku prinsessan tunteilla ja etkö todellakaan ole koskaan nähnyt linnan kellaria? Poika ei ollut enää niin varma, mutta silti täynnä uhmaa. Nyt hän näytti pikkupojalta, joka yritti selittää äidille, että sängyn alla on mörkö, tietäen itsekin, ettei äiti uskoisi sitä, mutta toisaalta uskoen mörköön enemmän kuin mihinkään muuhun. 
- Hoh hoijaa, Haramjii sanoi korostetun teennäisesti ja se sai Aroon unohtamaan kaiken muun. 
- Eiköhän jatketa matkaan, lähde sinä poika mukaan, Aroo sanoi. Hän halusi opastaa miehet pian pois täältä. Päästä itsekin pois täältä. Metsä oli näyttänyt hänelle sen puolen, jota hän ei olisi välittänyt tuntea. Hän halusi vain päästä kaupunkiin, jossa voisi unohtaa tämän metsän ainakin siihen asti, kunnes olisi aika palata takaisin. Karaki oli antanut ymmärtää, että mitään kiirettä ei olisi ja tällöin Aroon mieleen juolahtivat pojan sanat: Karaki halusi sinut vain pois jaloista. Aroo pudisteli päätään. Hän ei halunnut ajatella tuota.
- Nimi on Skisse, poika ärähti selvästi närkästyneenä poika-nimityksestä. Aroo tiesi kyllä, että tällä oli varmasti ikää enemmän kuin mies tarvitsee, mutta hän ei voinut mitään sille, että pikkuinen otus oli pikkuinen otus. 

Aroo ei sanonut enää mitään. Hän kiipesi takaisin hevosensa selkään ja komensi tämän liikkeelle. Muut seurasivat hänen perässään ja Skisse toktollaan asettui Aroon vierelle. Aroon teki mieli potkia tätä kauemmas. Hän olisi juuri nyt halunnut nauttia ylhäisestä yksinäisyydestään, jonka muut hänelle joukon vetäjänä sallivat, mutta hän ei voinut tehdä niin. Skatte oli pitkästä aikaa virkeämpänä kuin aikaisemmin ja tuijotti lumoutuneena pikku palvelijaansa. Tavallaan Aroo tunsi jopa kateellisuuden pistävän sisintään. Hän ajatteli, että suloinen Skatte näytti ihastelevan Skisseä, mutta miksipä Aroo olisi tuosta välittänyt. Hän tuhahti ääneen harmistumistaan ja Skisse kääntyi katsomaan häntä hämmästyneenä. 
- Mitä sinä tuijotat poju? Aroo sanoi ilkeästi, tietäen tarkalleen suututtavansa Skissen, mutta toivoi, että tämä ottaisi vain vähän etäisyyttä. Skisse ei kuitenkaan tehnyt niin vaan kivahti takaisin:
- Mikä sinua vaivaa? 
- Mitähän se sinulle kuuluu? Aroo ärähti ja tunsi samalla itsensä tyhmäksi. Tässä hän kinasteli noin kymmenen sentin korkuisen pienen olennon kanssa, joka ratsasti kissan kokoisella lohikäärmeellä, jos tuota pikkuista liskoa nyt lohikäärmeeksi yleensä voisi sanoa. Skisse ei ruvennut jatkamaan riitaa vaan tuhahti halveksuvasti ja tokto selvästi liittyi pahennukseen ja päästi pikkuisesta kidastaan ilmoille vielä pikkuisemman tulilieskan. Aroo nauroi. Hän tiesi sen olevan väärin ja vain suututtavan tuota kaksikkoa entisestään, mutta näky oli juuri sillä hetkellä niin huvittava, että Aroo ei voinut olla nauramattakaan. Skisse otti hieman etäisyyttä ja Aroo oli tyytyväinen – ainakin hetken aikaa. 

Metsä vain sakeni ja synkkeni. Aurinko ei ollut tullut näkyviin lammen jälkeen ja Aroo oli menettänyt täysin käsityksensä ajasta. Häntä ei varsinaisesti väsyttänyt, mutta jotenkin tämä tilanne tuntui kuitenkin rasittavalta. Ilma tuntui painostavalta ja hengittäminenkin hiukan raskaalta. Aroo tunsi olevansa rasittunut, muttei halunnut myöntää sitä. Jokin hänen sisällään sanoi, että alkoi olla jo myöhäinen ilta, mutta toisaalta epävarmuus esti häntä ottamasta riskiä. Jos hän olisi vain väsynyt jostain kummallisesta syystä ja olisikin vain alku iltaa, hän menettäisi uskottavuuttaan pystyttäessään leirin tähän. Aroo ajatteli, että se olisi kuitenkin tehtävä jossain vaiheessa. Hän ei ollut täysin tietoinen siitä, että kuinka pitkä matka kaupunkiin olisi, mutta hän oli varma, että liian pitkä. Heidän olisi levättävä välillä, vaikka kukaan heistä tuskin halusi jäädä tänne metsään nukkumaan. Asialle ei voinut mitään, matka oli mikä oli ja paikkaakaan ei voinut muuksi vaihtaa. 

Haramjii oli myös alkanut tuntea väsymystä ja huomata samankaltaisia merkkejä muissakin miehissä. Hän katseli Aroon varmaa menoa ja mietti, että kuinka pitkälle tämä aikoisi jatkaa. Miehet olivat väsyneitä, sitä ei auttanut kiistäminen, mutta Haramjii ei ollut ollenkaan varma, oliko Aroo huomannut tätä. Haramjii tiesi, että Aroo oli vahva ja sitkeä ja saattoi jatkaa pitkäänkin ja ymmärsi myös, että Aroo olisi halunnut viedä miehet pois täältä, mutta se näytti mahdottomalta tehtävältä. Haramjii kirosi auringon katoamista, mutta toisaalta oli varma siitä, että päivä oli jo niin pitkällä, ettei sitä enää näkyisi muutenkaan. Hevoset kulkivat varmoin askelin ja niitä matkanteko ei näyttänyt painavan. Tavallaan Haramjii harmitteli, ettei Aroo ollut vaatinut hevosilta enempää. Olisivatko he jo perillä jos hevoset olisivat saaneet juosta? Siihen ei osaisi vastata kukaan, eikä Haramjii aikonut sitä alkaa miettimäänkään. Hän ymmärsi kyllä Aroon valinnan, oli parempi säästää hevosia silloin kun se oli mahdollista. 

Haramjii katseli Aroon menoa aikansa ja ratsasti sitten tämän vierelle. 
- Eikö meidän olisi aika tehdä leiri? Haramjii kysyi ja Aroo huokaisi hiljaa helpotuksesta. Niin hiljaa, ettei edes Haramjii sitä kuullut. Aroon täytti helpotus siitä, että hän ei ollut ainoa väsynyt, eikä hän ollut vain seonnut täällä metsässä. Aroo nyökytti Haramjiille.
- Etsitään sopiva paikka, hän sanoi ja Haramjii nyökkäsi. Ei mennyt aikaakaan, kun metsään muodostui pieni, hivenen aukeampi alue, jossa puita kasvoi vain siellä täällä ja maa oli tasaisempaa. Aroo pysäytti hevosensa, käänsi sen ympäri ja katsoi miehiään, jotka olivat Aroon jäljissä pysähtyneet. – Leiriinnytään tähän yöksi, Aroo antoi käskyn ja miehet olivat selvästi tyytyväisiä. Pikkuinen Skisse katseli ympärilleen selvästi epäilevän oloisena, mutta Aroo vähät välitti tämän mielipiteistä. Skatte pallossa nukkui taas rauhallista untaan ja tämän näkeminen täytti Aroon rauhallisella ololla. Pieni olento osasi olla suloinen ja hellyttävä. Miehet keräsivät puita ja rakensivat nuotion. Huz näytti jo alkavan tehdä tulta, mutta sitten hänen silmänsä kirkastuivat. Hän käänsi katseensa Skisseen ja toktoon. Aroo näki kaiken ja arveli, että tästä ei hyvää seuraisi, mutta toisaalta hän ei jaksanut välittää. Hän oli jo käpertynyt puun suojaan omaan oloonsa, eikä välittänyt edes mahassaan murisevasta nälästä mitään. Huz virnisti muille ja otti muutaman askeleen kohti toktoa. 
- Hei tuliluikku, tulehan tänne, hän huudahti toktolle juuri ennen kuin hyppäsi tämän kimppuun. Pieni lohikäärme näytti siltä, että sen arvovaltaa oli loukattu pahemman kerran ja se sylki suustaan pikkuisia tulipilviä ja savua. Muut nauroivat ja Huzkin nauroi tuolle pienelle huvittavalle otukselle, kunnes se otus suuttui. Se käänsi päänsä Huzia kohti, tuijotti tätä silmät täynnä kiukkua ja samassa tulipilvi lehahti ilmoille. Se oli varmasti suurin mitä se oli koskaan saanut aikaan ja se näytti aidosti ylpeältä seisoessaan taas tukevasti maan kamaralla, kun Huz päästi siitä irti ja huusi kauhuissaan. Huzin vaaleat pitkät hiukset olivat syttyneet palamaan ja tämä juoksi ja säntäili sinne tänne hakaten käsillään päätään. 

Aroo huokasi. Tilanne näytti siltä, ettei tästä tulisi mitään, jos hän ei nousisi ylös. Hän kapusi seisomaan, mutta samassa Haramjii oli jo paikalla. Mies kaatoi Huzin maahan ja peitti tämän pään kankaalla. Tuli tukehtui sen alle ja Huz huusi ja kirkui vielä pitkään. Aroo meni Huzin ja Haramjiin luo. Muut miehet näyttivät siltä, että olivat varmoja Huzin tekevän vähintään kuolemaa, eivätkä pystyneet liikauttamaan sormeaankaan. Aroo otti kankaan pois Huzin päältä ja tarkasteli tämän päätä ja käsiä. 
- Ei mitään hätää, hän huusi miehille ja tällöin nämä vasta näyttivät ymmärtävän. Ei mitään hätää ja niihin sanoihin ratkesi sitten se suunnaton vahingonilo. Miehet olivat vähintäänkin huvittuneita näkemästään esityksestä, vaikka Huz kirkui yhä kauhuissaan. – Rauhoitus nyt, Aroo sanoi Huzille ja käänsi tämän selälleen. Mies oli säälittävä näky, kasvot olivat kalpeat kauhusta ja vaaleat hiukset palaneet karrelle. Päänahka oli kuitenkin säilynyt liki vaurioitta, Huzin kämmenen sen sijaan tulisivat olemaan arat vielä jonkun aikaa. Huzin kasvoille nousi ilme, joka kertoi hänenkin ymmärtäneen. Häneen ei sattunut hirmuisesti, käsiä kolotti vain ja pään ympärillä leijui kummallinen paha haju. 

Huz katseli ympärilleen ja häpesi. Häntä hävetti palaneista hiustupoista varpaisiin, mutta toisaalta ympärillä näkyvät vahingoniloiset kasvot saivat hänet täyttymään raivolla. Tokto seisoi maassa kahdella jalalla ja katsoi häntä hivenen kummastuneena, mutta toisaalta voitonriemuisena. Otus oli kietonut käpälät rinnan päälle ja katsoi Huzia niin kuin voittaja katsoo alistettua vastustajaa. Muut miehet katselivat toktoa hivenen huvittuneina, mutta toisaalta niin paljon hyväksyvämmin kuin aikaisemmin. Huz katseli tuota pientä otusta ja kohdisti kaiken raivonsa mielessään siihen, mutta ei tehnyt mitään. Käsiä kolotti, ne muistuttivat häntä siitä, että tuo pieni otus oli lyönyt hänet, yllättänyt täysin, eikä sinällään ollut ihme, että miehet katselivat tätä hyväksyen. Huz nousi ylös, potkaisi hiekkaa toktoa kohti ja kirosi hiljaa. Tokto näytti hetken aikaa kimpaantuvan uudelleen, mutta lopulta tyytyi vain päästämään suustaan pikkuisen savupilven. Miehet nauroivat, yksi taputti toktoa päälle, mutta tokto ei välittänyt. Skisse räpytteli siipiään ja lensi tokton luo. Tokto käpertyi puun juurelle ja Skisse istuutui tämän vierelle, nojaten selkänsä tokton vatsaa vasten. Aroo katseli heitä tyytyväisenä. He näyttivät löytäneensä oman rauhansa ja kaikki oli hyvin niin. Kaksi otusta, joista olla huolissaan, vähemmän.

1 viesti vastaanotettu (2009)
Antistress (2009)
Hidas kuva (2009)
Hyvien unien yö (2002)
Jälleennäkeminen (2009)
"Monsteri" (2001)
Näkökulma 1 (2009)
Näkökulma 2 (2009)

Fantasia

Alku (2000)
Lumiprinsessani - alku (2001)

Sadut

Joutsen, joka ei uskaltanut lentää (2006)
Kadonnut ystävä (2006)
Metsäretki (2006)
Päiväkotipeikko (2006)

Sekalaista proosaa

Jonakin päivänä kaduttaa 1 (2010)
Junia kulkee joka päivä (2000)
Kissamaki (2009)
PAM! (2000)
Pelästyiksää (2009)
Yksinäinen susi (1996)

Tietokirjoittaminen

Eläin on esine (2009)
Kirja-arvostelu: Sydämenmuotoinen rasia (2011)
Runoarvostelu: Koira tulee illalla (2010)
Sivistystoimenjohtajan kymmenen käskyä (2008)

Gerbiilitekstejä

Aikuisena olemisen vaikeus (2010)
Hulluja harrastajia (2000)
Lemmikkimessut 2000 (2000)