Metsäretki

Kirjoitettu kirjoituskilpailuun 2006

- Hei, kaisää oot mettässä ennenki käyny?
Nyökkään vastaukseksi kysymykselle, joka tuntuu perin juurin kummalliselta. Totta kai minä olen käynyt metsässä. – Kyl mää varmaan voin näyttää sulle yhtä sun toista, vaarini sanoi hiljaa. Varmasti voisi ja pelkäsin, että tästä tulisi vielä maailman tylsin retki tutustumaan sinivuokkoihin ja jäkälälajeihin. Vaan oli miten oli, minä tykkäsin vaarista ja vaari minusta ja yleensä meillä oli yhdessä todella hauskaa. 

Emme olleet kävelleet pitkäänkään, kun vaari hidasti askeliaan. 
- Tässon hyvä paikka, hän sanoi ja istuutui kannon päähän. Minä katselin jonkin aikaa ympärilleni etsien mukavaa paikkaa itselleni, mutta asettauduin lopulta vaarin jalkoihin kanervikkoon. 
- Mitä me -, en saanut sanoa lausetta loppuun ennen kuin vaari jo ennätti edelle:
- tässä me ny varrotaan hetken aikaa ja kattotaan mitä tullee. En pysynyt vaarin järjen juoksun mukana, mutta jäin odottamaan.

Pian huomasin jonkin matkan päässä kaksi pientä pystykorvaa. 
- Vaari, katso! Hihkaisin, eikä jänis tuntunut olevan moksiskaan. Vaari kietoi kätensä ympärilleni, muttei sanonut mitään. 
- Vaari, jänis, sanoin, mutta sen enempää vaari kuin jäniskään eivät tuntuneet olevan millänsäkään. Ruohikosta kuului rapinaa ja esille pisti pieni musta nenänpää, hivenen pitkää ruskeaa kuonoa ja kaksi mustaa nappia. Eläin päästi pientä tuhinaa ja näytti pörhistelevän piikkejään. Minä en sanonut enää mitään vaan katselin lumoutuneena vuoroin siiliä, vuoroin pupua. 

Matalat, ohuet koivuntaimet taipuivat sivuun, kun niiden seasta asteli esille pieni ja siro peuranuorukainen kuin Bambi ikään, sitä seurasi toinen ja vielä kolmas. Vatsan pohjalla kupli, oli kuin olisimme tulleet taikametsään. 
- Nää on tarkkailijoita, vaari kuiskasi. Halusin kysyä mitä ne olivat, mutten ehtinyt. Kauempaa kuului tallautuvien oksien rasahtelua. Aivan kuin jokin raskas olisi kulkenut meitä kohden.
- Kunkku on tulossa, vaari tuijotti lumoutuneena eteensä. 

Siinä samassa puiden lomasta kömpi esille tummanruskea – lähes musta - iso otus.
- Kuninkas Tapio, vaarin ääntä oli vaikea kuulla. Kaikkialla soi tuulen laulu. Eläimet seisoivat paikoillaan ja tuijottivat tulijaa. Suuri karhu loi meihin pitkän katseen ja kääntyi. – Se hyväksyy vai harvat, mutta sua se ei epäile, vaari tarttui minua kädestä ja lähti kuljettamaan karhun jäljissä syvemmälle metsään. 

Eläimet, jotka näimme aikaisemmin, tuntuivat katoavan kukin omille teilleen, mutta kaikkialta pulppusi lisää metsän kulkijoita. Mihin vain katsoi, siellä oli jäniksiä, myyriä, hiiriä, hirviä, ilveksiä ja kettuja. Oravia kurkisteli uteliaina hännät vipattaen puiden oksilla ja linnut lentelivät yllämme kuin paraskin kunniajoukko. 

Hetkeksi kaikki tuntui pysähtyvän. Linnut lopettivat laulamisensa, tuuli puiden hyväilyn. Tapio nousi pystyyn takajaloilleen ja kohotti käpälänsä kohti taivasta. Minä puristin vaarin kättä huomaamattani niin kovaa kuin pystyin. Karhu nosti kuononsa kohti taivasta ja päästi pehmeän karjaisun ilmoille.
- Se pyytää Metsähistä tänne, vaari kertoi. Kuin tuulena keskelle tuuletonta metsää ilmestyi mieshahmo, joka loi meihin hyväksyvän katseen. Sitten hän katsoi karhua, joka taas vuorostaan meitä. Kukaan ei puhunut, mutta silti kuulin sanat:
- Metsähinen näyttää teille. 

Mies kääntyi pois meistä ja metsä heräsi taas eloon. Eläimet lähtivät omille teilleen ja tuuli pörrötti Metsähisen pitkiä jäkälän harmaita hiuksia. Vaari tarrasi käteeni tiukemmin ja veti minut mukanaan Metsähisen perään. 
- Vaari, minua väsyttää, sanoin, vaikken oikeastaan tuntenut väsymyksen häivääkään. Oikeastaan minua pelotti, mutten halunnut myöntää sitä. – Minä olen jo nähnyt metsän, mennään kotiin. Vaari hymyili lempeää hymyä.
- Sää et oo nähny mettää viälä. 

Metsähinen kulki edellämme sanaakaan sanomatta ja kertaakaan meihin katsomatta, mutta tunsin muutoksen pikkuhiljaa. Värit kirkastuivat, kukat puhkesivat täyteen loistoonsa. Me astuimme hiljalleen Hänen maailmaansa. Suuren keltaisen kukan päällä istui pienen pieni keijukainen ja puhdisti siipiään niin keskittyneenä, ettei kai edes huomannut meitä. Jonkin matkan päässä pieniä siivekkäitä olentoja oli enemmänkin. Ne näyttivät leikkivän kukkakedon yllä. 

Varjoissa liikkui pieniä karvapeitteisiä poikia, joilla oli pitkät hännät ja sekaiset hiukset. Ne supisivat keskenään, osoittelivat meitä sormillaan ja nauraa hihittivät. 
- Menninkäisiä, vaari kuiskasi minulle. Minä olin vähällä sanoa, että tiesin, mutten sanonut mitään. Katselin lumoutuneena metsää, jonka jokaisesta kolkasta tuntui pistävän esille uusi pää, uudenlainen olento, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin metsässä tai missään muualla nähnyt. 

Saavuimme aukiolle, jolle oli katettu suurille lehdille suunnaton määrä mehukkaita marjoja. 
- Mettänemänthä Mielikki tykkää susta, vaari hymyili ja istui marjojen viereen kuin tuttuun ravintolaan.
- Ny sää oot mettän nähny.

1 viesti vastaanotettu (2009)
Antistress (2009)
Hidas kuva (2009)
Hyvien unien yö (2002)
Jälleennäkeminen (2009)
"Monsteri" (2001)
Näkökulma 1 (2009)
Näkökulma 2 (2009)

Fantasia

Alku (2000)
Lumiprinsessani - alku (2001)

Sadut

Joutsen, joka ei uskaltanut lentää (2006)
Kadonnut ystävä (2006)
Metsäretki (2006)
Päiväkotipeikko (2006)

Sekalaista proosaa

Jonakin päivänä kaduttaa 1 (2010)
Junia kulkee joka päivä (2000)
Kissamaki (2009)
PAM! (2000)
Pelästyiksää (2009)
Yksinäinen susi (1996)

Tietokirjoittaminen

Eläin on esine (2009)
Kirja-arvostelu: Sydämenmuotoinen rasia (2011)
Runoarvostelu: Koira tulee illalla (2010)
Sivistystoimenjohtajan kymmenen käskyä (2008)

Gerbiilitekstejä

Aikuisena olemisen vaikeus (2010)
Hulluja harrastajia (2000)
Lemmikkimessut 2000 (2000)