"Monsteri"

Jos oikein muistan, teksti kirjoitettiin johonkin kirjoituskilpailuun vuonna 2001

Pienkone seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään pienen lentokentän kiitoradalla. Lunta pyrytti taivaan täydeltä ja koneen vierellä seisova mies tähyily huolestuneena taivaalle. Mies oli pukeutunut kuin kylmimmälle eräretkelle, kaulaliinan ja pipon välistä näkyi vain kaksi silmää ja pätkä nenänjuurta. Toinen mies asteli lähemmäs häntä.
- Toivottavasti aamulla ei ole yhtä kamala ilma, mies sanoi englanniksi. Toinen mies nyökytti ja näytti entistä huolestuneemmalta. 
- Olisi pitänyt vain suosiolla hakea lasti suoraan Venäjältä, mies jatkoi. 
- Sitä Andrew ei olisi koskaan antanut meidän tehdä. Toinen mies näytti ymmärtävän miten oikeassa toinen oli. 

Kimmo Seppälä kuunteli kuusivuotiaiden kaksosten kinastelua takapenkillä. Perheen esikoinen vaikutti heidän vierellään siltä, että alkaisi pian repiä hiuksia päästään. Marita-äiti istui miehensä vieressä etupenkillä ja yritti olla kuulematta takapenkkiräpätystä. 
- Pysähdytään ihan kohta, Timo sanoi ja kaksoset Paula-Maria ja Petteri aloittivat pohdinnan siitä mitä kaikkea he huoltoasemalta haluaisivat. 
- Mä haluun korvatulpat, Marija mutisi. Kimmo alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, ettei tässä reissussa ollut mitään järkeä. He olivat viettäneet uuden vuoden mummolassa ja, jotta välttyisivät kovalta paluuruuhkalta, olivat lähteneet paluumatkalle myöhään. Kimmo oli luottanut siihen, että kaksoset sammuisivat kuin pihakynttilät jo pikkutiellä, mutta nämä olivatkin nukkuneet jo päivällä ja nyt heitä ei selvästikään nukuttanut ollenkaan. Ja kun Paula-Mariaa ja Petteriä ei nukuttanut, ei nukuttanut ketään muutakaan, ainakaan kaksosten mielestä. 

Ulkona oli sankka lumituisku, joka hidasti matkaa entisestään. 
- Hitto, Kimmo kirosi niin hiljaa kuin osasi, muttei silti onnistunut välttymään kiherrykseltä takapenkiltä, kielletyn sanan kuorotoistamiselta ja Maritan hivenen toruvalta katseelta. Marita katsoi eteen ja näki mikä oli saanut Kimmon kiroamaan. Tie oli jostain syystä tukittu ja autot ohjattiin sivutielle. Lumesta heijastui vilkkuvat valot jostain kauempaa. Oli ilmeisimminkin sattunut jokin pahempi onnettomuus. Kimmo hiljensi, katseli eteensä kuin toivoen, että tuo tuke katoaisi johonkin, mutta sitten hän ohjasi auton hitaasti sivutielle.

Jonkun aikaa ajettuaan Kimmo näki syrjäisen huoltoaseman.
- Isi, huoltoasema, Petteri huusi. Kimmo oli täysin varma siitä, ettei tuo olisi auki. Se oli täällä jossain, keskellä ei mitään, pienen tien varressa. Seuraavaksi hänen silmiinsä osui suuri 24h kyltti, eikä hän ollut varma siitä, että huokaisiko hän helpotuksesta vaiko kummastuksesta. 
- Juu, pysähdytään siellä, Kimmo lupasi ja ohjasti perheen farmariauton tyhjälle parkkipaikalle. Hänen silmiinsä osui Venäjän rekisterissä oleva valkoinen pakettiauto, jonka toinen takaovi retkotti avonaisena. Kimmon teki mieli sanoa, että ei jäädä tänne, mennään jonnekin muualle, mutta hän ymmärsi kyllä, että moinen olisi herättänyt epäilyksiä. Sehän oli vain auto.
(sehän on vain vanha ruosteinen auto)
Kimmo yritti vakuuttaa itselleen.
(mutta miksi takaovi on auki, miksi joku jättäisi sen auki mennessään huoltoasemalle)
Kysymykset olivat heränneet voimiin hänen päänsä sisällä ja Kimmo oli täysin vakuuttunut siitä, että hänen pitäisi lähteä muualle. 
(ehkä takatila on tyhjä ja ovi ei vain mene kunnolla kiinni, tai pysy kiinni)
Mitkään ajatukset eivät saanet Kimmon mieltä rauhoittumaan, mutta sen sijaan hän oli jo riittävän vakuuttunut siitä, ettei heillä olisi mitään hätään ja, että hän oli vain väsynyt ja vähän yliherkkä. 

Kuusi kuukautta aikaisemmin
- Minä en sitten ole missään vastuussa lähetyksestä sen jälkeen, kun olet sen saanut, se ikään kuin kuuluu sopimukseen, vanha mies sanoi itsevarmalla, mutta väsyneellä äänellä. Tulkki käänsi hänen puheensa venäjästä englanniksi ja toinen, hieman nuorempi mies nyökytti päätään.
- Kunhan kuljetat lastin Suomen puolelle, sille pienelle lentokentälle, josta oli puhetta, Venäjälle en ala konettani tuomaan, mies saneli omat ehtonsa. Tulkin puheen jälkeen toinen mies nyökytti vuorostaan ja jatkoi:
- Sehän oli sopimus. Pistän parhaat mieheni viemään heidät perille. 
- Minä odotan niitä kotimaassani, toinen vastasi. 
Nuorempi mies ojensi kätensä vanhempaa kohden ja tämä tarttui siihen tehdyn sopimuksen merkiksi. 
- Tämän jälkeen me emme sitten tunne toisiamme, emme ole koskaan tavanneet, emmekä koskaan kuulleetkaan, vanhempi mies mutisi ja nuorempi nyökytti yhteisymmärrystä.


Takaisin
Samassa, kun auto asettui paikalleen, Kimmo kuuli turvavöiden napsahduksen. Hyvin oli oppi mennyt perille, vaikka lapsilla selvästi oli kiire. Auton ovet avautuivat ja lapset syöksyivät pihalle. Kimmo ei saanut katsettaan irti tuosta autosta. Hetken aikaa hän oli taas varma siitä, että jokin ihan oikeasti oli pielessä ja sitten hän ymmärsi. Auton nokan edessä oli vääntynyt valotolppa, aivan kuin auto olisi hitaasti liukunut sitä päin. 
(ehkä tie on vain liukas ja kuljettaja ei saanut autoa ajoissa pysähtymään)
Kimmo yritti ajatella järjellä ja saada tilannetta näyttämään taas normaalilta. Lapset juoksivat huoltoaseman ovelle ja Marita käveli rauhallisin askelin heidän perässään. Kimmo kulki heitä kohti, kuitenkin hiukan lähempänä tuota autoa. Se veti häntä puoleensa kuin jokin paha satu. Satu, jonka tiesi pelottavaksi, mutta joka siitäkin huolimatta kiinnosti, tai ehkä juuri sen vuoksi. Kimmon askeleet tulivat samalle tasolle auton etuikkunoiden kanssa. Hän kuuli huoltoaseman oven avautuvan ja sen äänen saattelemana hän näki totuuden. 
(ei, kuljettaja ei saanut autoa pysähtymään, koska hän oli)
- Älkää menkö sinne, Kimmo huusi ennen kuin sai ajatusta edes loppuun.
(kuollut)
Kimmo tuijotti ruumista, joka makasi auton etuosassa. Hän ei saanut silmiään irti siitä, vaikka toisaalta olikin täysin vakuuttunut, ettei olisi halunnut nähdä tätä. Hän kuuli Marijan kirkumisen, hän kuuli miten kaksoset alkoivat itkeä. Hän vain tuijotti tuota elotonta lihamyttyä, joka makasi ratin päällä.

Kimmo juoksi perheensä luo. Marija kiljui ja Paula-Maria ja Petteri ulvoivat kuorossa. Marita ei itkenyt, hän ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti eteensä näkyä, joka huoltoasemalla aukeni. Asema oli veritahrojen peitossa, veren väristä Kimmo päätteli, että oli täällä riehunut mikä tahansa, siitä ei ollut kauan. Siellä täällä näkyi ruumiita, jossain ruumiiden kappaleita. Yhden hyllyn päällä retkotti jonkun kämmen, puolittain nyrkkiin puristuneena. Yksi ruumis piti sylissään mitä ilmeisimminkin omaa jalkaansa. Kimmo seisoi paikoillaan, tilanne oli lamaannuttanut hänet yhtä totaalisesti kuin hänen vaimonsa. Yllättäen Marita sai jostain hieman voimia ja hän takertui miehensä käteen. Se herätti Kimmon syvästä horroksesta ja hän näki kaiken taas aina vain selvemmin. Hän kuunteli lasten itkua, hän kuunteli Marijan huutoa, joka alkoi pikkuhiljaa hiljentyä, mutta hän kuunteli myös jotain kolmatta ääntä. Hän oli varma siitä, että tässä tilassa itki joku muukin. 

- Vie lapset ulos, Kimmo sanoi Maritalle, joka nyökytti hiljaa kuin myöntymisen merkiksi, vaikka samalla päättikin, ettei lähtisi miehensä luota mihinkään. Hän kietoi kätensä pienimpien lasten ympärille ja alkoi rauhoitella näitä. Marija käpertyi kasaan neljänneksi ja Kimmo katsoi puolityytyväisenä tätä näkyä. Hänen perheensä, hänen suloinen perheensä, mutta samalla tuo kaunis ajatus katkesi todellisuuteen. Hänen kaunis perheensä oli keskellä kuolemankenttää. Keskellä huoltoasemaa, joka pursui ruumiita ja tällä hetkellä Kimmo oli jo täysin varma, että tilassa oli vielä elossa joku. Kimmo hiipi hiljaa tiskin luo ja kurkkasi sen yli. Hän näki pitkän luisevan miehen käpertyneenä mahdollisimman pieneksi toisen tiskin alle. Miehen vaatteet olivat täynnä veriroiskeita ja tämän kasvot olivat kyynelten tahrimat. Mies ei itkenyt enää. Hän vain tuijotti punaisilla silmillään eteensä ja vapisi. 

- Hei, mitä täällä on tapahtunut, Kimmo kysyi ja käveli tiskin taakse. Vasta Kimmon äänen kuullessaan mies näytti huomaavan tämän. Hän heräsi nykyhetkeen vavahtaen ja tuijotti silmät laajenneina Kimmoa. 
- Menkää pois, mies huusi tukahtuneella ja itkun raastamalla äänellä. 
- Ei mitään hätää, Kimmo rauhoitteli miestä.
- Menkää pois, mies huusi uudelleen. 

- Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Marita sanoi hiljaa ymmärtämättä miten harkitsematon tämä kysymys oli. Marija hänen vieressään pohti äitinsä kysymystä niin tiukasti, että Marita saattoi lukea sen hänen kasvoiltaan. Kysymyksestään huolimatta Marita ei ollut ollenkaan varma halusiko hän kuulla totuuden, halusiko hän vastausta kysymykseensä. Kuitenkin hän tiesi, että Marija oli todennäköisesti tuon, mikä tuolla piilossa olikin, lisäksi ainoa, joka osaisi selittää edes jotain tästä hullusta tilanteesta. Marija takertui vieressään olevaan telineeseen. Se oli tulossa. Pian totuus jyräisi hänen ylitseen, eikä hän voisi sille mitään. Marita seisoi vieressä ja muisteli ensimmäisiä kertoja, jolloin Marija oli nähnyt näitä näkyjä. Silloin se oli tuntunut pelottavalta. Pelottavaa se oli nykyisinkin, mutta jotenkin vuosien saatossa tähän oli jo tottunut. Tänä päivänä hänen ainoa pelkonsa oli, että Paula-Maria ja Petteri osoittaisivat jonain päivänä samanlaisia taipumuksia. Kaksoset olivat nyt saman ikäisiä kuin Marija aikoinaan ja Marita kiitti Jumalaa jokaisesta päivästä, jolloin Paula-Maria ja Petteri olivat kuin tavalliset, riehuvat lapset. 

Kuului valtava murahdus. Marija puristi silmänsä kiinni entistä tiukemmin. Kuului ääni, jota hän ei osannut yhdistää mihinkään. Metalli hajosi. Kuului huutoa. Auton ovi aukesi ja mies syöksyi siitä ulos. Ratissa istuneen miehen kasvoille nousi kauhu. Edessä näkyi huoltoasema. Hän ohjasi autoa sen suuntaan. Miehen kasvoilla eli toive siitä, että hän selviäisi huoltoasemalle asti. Miehen takaa ojentui pitkä käsi, jonka selkä oli aivan tumman karvan peitossa. Sormet olivat pitkät ja paksut ja niiden päistä lähtivät pitkät vahvat kynnet. Tuo käsi, tai pikemminkin käpälä, iskeytyi miehen päähän sivusta. Kynnet upposivat korvan juureen ja repivät palan korvaa mennessään. Osa kalloa jäi hirviömäiseen käteen samalla. Mies haukkoi muutaman kerran ilmaa keuhkoihinsa ja lysähti ratin päälle. Auto lipui huoltoaseman pihaan kuin aavelaiva ja törmäsi lopulta valotolppaan.

- Ei mitään hätää, me emme tee pahaa, Kimmo yritti selittää miehelle, mutta alkoi käsittää, ettei mies pelännyt omasta puolestaan. 
- Oman etunne vuoksi, menkää pois, mies huusi hysteerisenä ja lisäsi vielä: - Jos se on vielä mahdollista. Kimmo katsoi miestä hämillään. Hän ei halunnut mennä. Hän ei ollut tottunut pakenemaan paikalta, mutta toisaalta. Hän ei halunnut jäädä tännekään. Samassa kuului hirmuinen ryminä pihalta. Ryminään yhtyi koiran ulina. Ääni herätti myös Marijan ajatuksistaan. 
- Lasse, hän huusi ja juoksi ulos. 
- Jos se on vielä mahdollista, menkää, mies toisti hiljaa ja Kimmo juoksi perheensä luo. Ulkoa kuului Marijan huuto. Se ei ollut yhtä raastava kuin edellinen. Enemmänkin hämmästynyt ja pettynyt kuin pelästynyt. Kimmo mietti pitkään, että mistä se johtui, mutta ymmärsi viimein, että Marija oikeastaan jo tiesi. Kimmo seisoi paikallaan hetken, hän ei tiennyt olisiko parempi jättää perhe tänne, vaiko juosta koko porukalla ulos. Hän vilkuili ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään mikä uhkaisi hänen perhettään tässä ja nyt. Sen sijaan hän oli varma, että ulkona heitä odotti jokin mikä oli paha. 

Marija peruutti takaisin sisälle. Ulkoa kuului yhä koiran ulvonta. 
- Isä, anna auton avaimet, Marija pyysi. Kimmo ei kysynyt. Hän tiesi, ettei voisi kysyä sen enempää. Marija tiesi mitä oli tekemässä, niin tyttö tiesi aina. Kimmo kaivoi avaimet taskustaan ja heitti ne Marijalle. 
- Ehkä on parempi, että odotatte täällä, Marija kuiskasi isälleen, joka olisi halunnut väittää vastaan, mutta hänellä ei ollut mitään aavistusta siitä mitä ulkona oli tapahtunut. Marija juoksi ulos, Kimmo siirtyi ovensuuhun ja katseli näkyä, joka oli järkyttävämpi, kuin hän olisi osannut kuvitella. 
(jos se on vielä mahdollista)
Niin mies oli sanonut. Nyt Kimmo näki, ettei se ollut. Heidän pari vuotta vanha farmariautonsa makasi puolikuolleen näköisenä katollaan huoltoaseman pihalla. Koira, joka oli jäänyt takatilaan omaan häkkiinsä, ulvoi. Pihan puhtaan lumen täyttivät suunnattoman suuret jalan jäljet. Ne olivat melkein kuin ihmisen jälkiä, mutta kuitenkin vain melkein. 

Marija avasi takaluukun ja koiran häkin. Lasse hyökkäsi ulos ja jatkoi ulvomistaan koko ajan. Se syöksyi avonaisesta ovesta suoraan sisälle ja läheisen penkin alle uikuttamaan. Sen kuono väpätti, eikä kukaan voinut epäillä sen haistavan kuolleiden ihmisten hajua, mutta koira näytti lähinnä siltä, että juuri tällä hetkellä se ei jaksanut välittää. 
- Marija, tuo samalla minun kännykkäni, Kimmo huusi. Hän ei halunnut pitää tyttöään tuolla yhtään kauempaa kuin oli tarvis, mutta toisaalta Kimmo oli varma siitä, että Marija oli ainoa, jolla oli edes jonkinlainen kuva tilanteesta ja näin ollen edes jonkinlaiset mahdollisuudet selvitä. Toisaalta hän uskoi myös siihen, että Marija tiesi mitä teki ja tiesi, että he tarvitsisivat jotain, jolla hälyttää apua. Marija hymyili ja kaivoi taskustaan oman kännykkänsä, vilautti sitä isälleen ja juoksi takaisin sisälle. Jostain kaukaa kuului askelia. Kimmo kuuli miehen uikutuksen nurkassa. Oli täällä ollut mikä tahansa. Se oli tulossa takaisin. 

- Menkää tuonne, tuon miehen luo, Kimmo viittoili miestä kohti. Hän oli varma, että tuo paikka olisi tämän huoltoaseman turvallisin. Se oli ollut täällä ja ilmeisimminkin vain tuo mies oli selvinnyt hengissä. Marita katsoi miestään hetken aikaa epäilevästi. Hän ei olisi halunnut jättää tätä yksin, mutta toisaalta hän tiesi miehensä luonteen. Kimmo halusi nähdä sen, ei muuta. Halusi tietää mikä hänen vastassaan oli. Marija tarttui Paula-Mariaa kädestä ja Petteri takertui hänen toiseen käteensä.
- Mennään tuonne, Marija sanoi hiljaa ja Marita seurasi perästä mitään sanomatta. Kaksosetkin olivat lopettaneet itkunsa, he olivat siirtyneet ikään kuin jonkinlaiseen horrostilaan, kuitenkin valmiina aloittamaan itkemisen uudelleen hetkenä minä hyvänsä. Mies nurkassa oli selvästi onnistunut keräämään itseään hivenen kokoon. Hän pälyily ympärilleen kuin etsien jotain.
- Tätä minä pelkäsinkin, liian myöhäistä, hän mutisi ja Marita alkoi itkeä. Ensimmäisen kerran häntä pelotti niin kovin, ettei hän voinut hillitä itseään. Samassa kaksoset repesivät kyyneliin. Lasse tunki heidän väliinsä ja nuoli vuoroin Paula-Marian ja vuoroin Petterin kasvoja. 
- Tulkaa tekin herra tänne, mies pyysi Kimmoa. Kimmo pudisteli päätään, kuunteli lähestyviä askelia ja vilkuili verhojen raoista ulos. 
- Isä haluaa tietää mikä siellä on, Marija sanoi hiljaa, puolittain todeten, puolittain kysyen, ikään kuin odottaen miehen selittävän hänelle jotain. Mies pudisteli päätään.

- Minä olen muuten Marija, Marija sanoi hiljaa ja ojensi kätensä miestä kohti. Tavallaan hän oli kiinnostunut kuulemaan miehen nimen. Olisi helpompi ajatella miestä nimenä, kuin pelkkänä eloonjääneenä miehenä. Toisaalta Marijalla oli toisenkinlainen ajatus. Hän tiesi jo mihin pystyi ja välillä hän ei ollut ollenkaan varma siitä oliko se hyvä vai huono asia. 
- Janne Rasi, mies sanoi ja tarrautui Marijan käteen. Puristus oli kova, mies oli selvästi niin peloissaan, ettei pystynyt selvästi ajattelemaan kuinka kova hänen otteensa oli, mutta Marija ei tuntenut sitä enää. 

Huoltamon ovi avautui. Ihmisten ilmeen kalpenivat. Jonkun kahvikuppi tippui maahan ja kahvi levisi lattialle. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, eikä huoltamonpitäjä surrut lattiaan pian jäävää tahraa. Mies kaivoi tiskin alta asettaan, hän oli useita kertoja pelännyt, että poliisit tulisivat jonain päivänä ja löytäisivät tuon haulikon, jota hän piti omana turvanaan tiskin alla. Useita kertoja hän oli pohtinut tuon aseen säilytyksen järkevyyttä, mutta tänään hän oli varma, että se oli kannattanut. Hän nosti aseen ylös, se oli ladattu, hän tiesi sen. 
- Ammu se, joku huusi. – Ammu se, joku toisti pyynnön. Kauppias tuijotti otusta silmät suurina, eikä kyennyt tekemään mitään. Se seisoi kumarassa ovensuussa ja näytti kuin pahimmastakin hirviöelokuvasta karanneelta. Pituutta otuksella oli reilusti yli kaksi metriä, ehkä lähes 20 senttiä yli. Se näytti ihmiseltä ja toisaalta taas ei näyttänyt. Sen kasvot olivat suipot, luiset ja kalpeat, iho oli melkein vihertävää sävyltään. Melkein keskellä kasvoja, suorasta ja kapeasta nenästä vähän vasemmalle, seisoi pieni silmä, joka oli ilmeisimminkin ainoa silmä, jolla hirviö näki. Vähän ylempänä, oikealla puolella oli samentunut valkoinen suuri silmä, joka toi huoltoasemalla olleen tytön mieleen ne lehmän silmät, joita biologian tunnilla oli joskus operoitu. Lähes kaljua matalaa kalloa peitti pieni mustien hiusten mätäs. 

Otus syöksyi karkkihyllyllä seisonutta tyttöä kohti. Tyttö kirkaisi, mutta kukaan ei ollut varma, kirkuiko tämä kohtaloaan vaiko toista otusta, joka asteli sisään ovesta. Tämä oli kuin edeltä tulleen kopio, sillä erolla, että tällä oli kaksi pientä silmää, kasvot näyttivät muutenkin ehjemmiltä ja päätä peitti tuuhea mustien hiuksien muodostama tukka. Ensimmäinen otus löi suuret kyntensä tyttöön. Tämän parahti tuskasta, mutta hiljeni samantien. Toisen käden kynnet upposivat tytön vatsaan ja repivät tämän hajalle kuin räsynuken. Mies nurkassa vajosi polvilleen ja huusi, hän oli ilmeisestikin tytön isä. Takana tulevan otuksen kasvoille levisi ilme, joka muistutti etäisesti hymyä, tyytyväistä hymyä. 
- Ammu se, yksi miehistä huusi vielä, nyt ääni oli jo täynnä epätoivoa. Huoltamonhoitaja heräsi viimein tähän hetkeen. Hän painoi liipaisinta sen kummemmin ajattelematta. Kuului jyrähdys ja särkyvän lasin helinä. Mies sulki silmänsä. Hän ei osunut, hänellä ei ollut varaa epäonnistua. Toinen otuksista kiirehti jo huutanutta miestä kohti. Mies yritti potkia hirviötä kauemmas, mutta turhaan. Hirviö tarrasi miehen nilkkaan kiinni ja nosti tämän ilmaan kuin lelun. Mies huusi ja sätki ja ykskaks huuto muuttui tuskan huudoksi. Otus upotti suuret hampaansa miehen reiteen, puri ja kalusi ja lopulta repäisi jalan haavakohdasta irti. Tämän jälkeen otus tiputti miehen takaisin lattialle kuin loppuun käytetyn kuoren. Mies ulvoi tuskaansa. Hirviö tiputti jalan miehen syliin ja tämä puristi sen rintaansa vasten ja huusi kuin toivoen, ettei tämä olisi totta. 

Myyjä nosti aseen uudelleen ja tähtäsi toista hirviötä, joka näytti nyt olevan lähempänä. Hän rukoili, että osuisi. Hän rukoili, että tuo otus kuolisi. Toisaalta hän tiesi, ettei voisi tappaa kuin toisen. Sen jälkeen hänen olisi ladattava ase. Se kestäisi ainakin hetken, koska hänen olisi kaivettava haulit jostain laatikon syvyyksistä, minne hän oli ne poliisin pelossa kätkenyt. Ase oli laiton, hän tiesi sen ja hän tiesi myös, että olisi pahemmassa kuin pulassa, kun jäisi kiinni siitä, mutta nyt hän ei välittänyt. Nyt oikeastaan kaikki oli yksi ja sama. Ei millään ollut niin väliä. Mies painoi liipaisimesta ja hän hieraisi silmiään. Kuului jyrähdys. Hän saattoi liki nähdä kuinka hauli lähti liikkeelle. Hän näki otuksen korvien liikahtavan, hän aavisti jotain, muttei uskonut silti silmiään, kun otus ikään kuin väisti kohti tulevan haulin. Mies kirosi hiljaa ja katosi tiskin taakse. Hän kuuli huudot. Hän kuuli metelin, joka muistutti ääniä, jotka syntyvät, kun pureskelee raakaa lihaa. Hän kaivoi laatikosta hauleja, latasi aseen uudelleen ja nousi ylös. Hän näkin kaiken sen. Kaikki oli sekaisin, jokainen ihminen oli kuollut ja otukset olivat kadonneet. Hänen kasvoilleen tulvahtivat kyyneleet. Hän vajosi nurkkaan istumaan ja itki. 

Marija havahtui. Hän näki äitinsä ilmeestä tämän tietävän missä maailmassa Marija taas eli. Marita oli esitellyt itsensä ja kaksoset. Pieni hetki se vain oli siis ollut, mutta siinäkin ajassa Marija oli ehtinyt nähdä paljon. Joidenkin mielestä ehkä jopa liikaa. 
- Ja tuo hullu tuolla on mieheni Kimmo, Marita sanoi ja naurahti pienesti. Jotenkin nauraminen tuntui sopimattomalta, mutta toisaalta hän oli ihan liian hermostunut ja kun hän oli hermostunut, häntä alkoi naurattaa. Mies nyökytti hiljaa. 
- Mitä ne ovat? Marija kysyi hiljaa ja mies katsoi tätä ymmällään. Marita pelästyi. Tyttö tiesi mitä täällä oli tapahtunut. Joskus Marita oli ollut huolissaan Marijasta. Pelännyt miltä tuntui olla pikkuinen tyttö, joka tiesi ihan liikaa, joka näki ihan liikaa, mutta Marijasta oli kasvanut pikkuvanha teini-ikäinen, joka osasi käyttää lahjaansa, tai Marita ei aina ollut täysin varma, oliko se lahja vai kirous. 

Janne pudisteli päätään.
- Minä en todellakaan tiedä, hän sanoi hiljaa. Askeleet lähestyivät. Marija näki isän asennosta, että tämä näki sen mikä täällä oli ollut. Marija ei halunnut isänsä vierelle, vaikka utelias olikin. Hän oli jo nähnyt ne. 

Marija mietti mistä ne olivat tulleet ja sulki silmänsä. Synnytyssalin valot olivat kirkkaat. Ne häikäisivät. Nuori, kaunis nainen makasi sängyllä ja ähisi ja puhisi. Valkoiseen takkiin pukeutunut mies katseli tilannetta huolestuneen näköisenä. Ympärillä oli kolme muutakin lääkäriä tai hoitajaa tai mitä he nyt olivatkaan. 
- Tämä ei tule onnistumaan, mies sanoi hiljaa kielellä, jota Marija ei tunnistanut, mutta sanat hän kuitenkin ymmärsi. 
- Mitä me sitten teemme? Nainen hänen vierellään kysyi. Synnyttävä nainen näytti huolestuneelta. Hän tiesi riskien olevan olemassa. Hän tiesi niiden olevan jopa melkoisen suuret, mutta silti hän ei tiennyt mitä odottaa. 
- Meidän täytyy leikata, mies totesi ja jokainen tiesi, ettei auttanut väittää vastaan. Tämä mies todennäköisesti tiesi mitä teki. Hän oli viimeisen puolen vuoden aikana ollut mukana niin monessa tämän kaltaisessa synnytyksessä. 
- Nukuttakaa hänet, hän antoi käskyn. Nainen yritti hetken aikaa vastustella. Häntä pelotti ihan liikaa. Hän pelkäsi itsensä ja lapsensa puolesta. Pian nainen kuitenkin kytkettiin letkuun joka tiputti pikkuhiljaa uneen tuudittavaa ainetta hänen sisuksiinsa. Nainen yritti taistella vastaan, mutta silmät painuivat kiinni ja hän oli sidottuna tahdottomaan uneen. 

- Veitsi, mies sanoi hiljaa. Hän viilsi vatsanpeitteet auki ja suoritti leikkauksen. 
- Mikä se on, miehen vierellä seissyt nainen kysyi kauhuissaan nähdessään mitä vatsa peitti sisälleen. Mies nosti vauvan tai oikeammin osittain yhteen sulautuneet vauvat näkyviin ja vasta silloin hän joutui toteamaan miten pahasti ne oikeastaan olivatkaan kehittyneet väärin. Ne olivat ihmisiä, siitä ei ollut epäilystäkään. Tai ainakin niistä oli pitänyt tulla ihmisiä. Kaksi ihmistä, jotka olivat sulautuneet kyljestä ja selästä jonkun verran yhteen. Molemmat päästivät voimakkaan rääkäisyn. 
- He ovat Tšernobyl-vauvoja, mies sanoi hiljaa. - Peskää heidät ja viekää osasto 11:sta, hän jatkoi ja antoi käskyn. – Äidille sanotaan, että he ovat kuolleet, pitäkääkin huoli siitä. Vladimir maksaa teille kaikille hyvät rahat siitä valheesta. Nainen siirsi vauvat pöydälle ja lähti kiikuttamaan pois. Uni alkoi karista naisen silmistä. Nukutus kesti niin vähän aikaa, että se hämmensi kaikki. Mies ompeli juuri haavaa kiinni. 
- Missä? Nainen kysyi sekaisella äänellä. – Missä minun vauvani on? Hän sai sanottua takelleltuaan hetken. 
- He olivat kuolleet, mies totesi vakavana ja ompeli viimeiset tikit.
- He? Nainen sanoi kysyvästi ja alkoi itkeä. 

- Marija, soita poliisille, Kimmo sanoi. – Sano, että täällä on tosi hätä, sano, että hälyttävät armeijankin samantien, sano – äh, sano ihan mitä tahansa. Marija tiesi, ettei hänen näkynsä ollut väärässä. Isä näki nyt sen kammottavan näyn itsekin. Marija irrotti varovaisesti Paula-Marian pienet sormet kädestään ja ojensi tämän äidilleen. Hän kaivoi kännykän taskustaan ja soitti hätänumeroon. 
- Hätäkeskus, kuului puhelimesta.
- Tässä Marija Seppälä, Marija sanoi kylmän rauhallisesti. Hän muisti kaiken mitä isä oli joskus opettanut hätänumeroon soittamisesta. Hän muisti miten piti olla rauhallinen ja asiallinen ja kaikkea. Miten ei saanut antaa pelolle ylivaltaa ja piti olla rauhallinen, että toisessa päässä lankaa oleva ihminenkin ymmärtäisi. Marija selitti hitaasti olinpaikkansa, niin kuin muisti isänsä neuvoneen tehtäväksi. 
- Täällä on tapahtunut jotain todella kummallista, hän jatkoi ja yritti selittää naiselle jotain huoltoaseman tilasta kuitenkaan pahemmin valottamatta sitä mitä itse jo tiesi. Hän tiesi, että kuvaus tuosta hirviöstä olisi todennäköisesti vain vienyt uskottavuutta. Oli parempi, jos nainen tiesi mitä oli tapahtunut, muttei sitä mikä täällä oli ollut. Nainen neuvoi heitä hakeutumaan mahdollisimman turvalliseen paikkaan, hän tosin vaikutti melko varmalta, että oli täällä ollut mikä tahansa, se ei tulisi takaisin. Poliisit tulisivat niin pian kuin pääsisivät. 

Kimmo perääntyi ovelta ja piiloutui korkean hyllyn taakse. Oliot kulkivat ympäriinsä pihalla ja kuulostelivat ja katselivat. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan, välillä Marija oli varma siitä, että he pidättivät hengitystäänkin, kaikki muut paitsi Lasse, jonka raskas huohotus kuului kauas. Lasse alkoi hermostua ja Marija pelkäsi mitä se toisi tullessaan. Koira läähätti raskaasti, toinen otuksista otti askeleen ovelle päin ja se oli koiralle liikaa. Koira haukahti hieman. Otukset kääntyivät katsomaan heihin päin. Marija toivoi ja rukoili, että ne menisivät pois, eivät reagoisi moiseen hassuun ääneen. Lasselta oli aina kielletty haukkuminen ja sen myös kuuli. Sen haukku oli hiljaista ja kimeää. He kaikki painuivat yhteen kasaan tiskin alle ja Marija tunsi miten otukset kääntyivät pois. 

- Ne menevät pois, Kimmo sanoi hiljaa ja kurkisti hyllyn takaa. 
- Mitä ne oikein ovat? Marita kysyi. Marija katsoi häntä katseella, jonka pääsisältö oli, ettei tämä haluaisi tietää. 
- Aivan kuin ne etsisivät jotain, Janne mutisi. 
- Se on ihan totta, mutta mitä? Kimmo kohautti olkiaan. Kukaan ei tiennyt, eikä kukaan ollut varma siitä, että halusiko tietää. Jos oliot eivät etsineet heitä, se ei heitä kiinnostaisi. 

Auton valot valaisivat huoltoaseman pihan. 
- Poliisi? Marija sanoi toiveikkaana hiljaa, mutta hän tiesi saman kuin isänsä, joka kurkisti ikkunasta ulos. Liian aikaista. Tänne oli vain eksynyt muitakin raukkoja. Kimmo yritti huitoa autossa istujia poistumaan, mutta niin ei käynyt. Nämä nousivat naureskellen autosta ja katsoivat huvittuneina Kimmoa, kuin mitäkin sekopäätä. Kimmo vain tiesi, että uusi auto oli houkutin. Askeleet kuuluivat taas, ne olivat tulossa. 
- Menkää pois, Kimmo huusi miehille. Nämä nauroivat, mutta joukossa ollut nuori tyttö katseli hämmentyneenä ympärilleen. Hän vaistosi jotain mitä nämä miehet eivät huomanneet. Kimmo oli täysin vakuuttunut siitä, että koko porukka oli juovuksissa, myös kuljettaja, mutta juuri tällä hetkellä hän ei jaksanut välittää moisesta. 
- Menkää pois, hän huusi uudelleen.
- Ana, mennään pois, tyttö nyki autoa ajanutta miestä hihasta. Mies nauroi välittämättä tytön puheista. Kimmo otti muutaman askeleen taaksepäin. Hän ei haluaisi olla tässä, ei paikalla, kun se tulisi tänne. Tai ne. 
- Sinun kannattaisi kuunnella tyttöä, Kimmo sanoi ja näki tytön kasvoilta loukkaantumista. Tämä ei varmasti ollut päivääkään yli 18 ja miehet olivat varmasti lähempänä kolmeakymmentä, mutta tyttö luuli olevansa oikein iso ja aikuinen. Kimmo tiesi kyllä mistä se johtui, hän oli nähnyt tuollaisia pikkunaisia uransa aikana vaikka kuinka monta. Jossain välissä tytöt huomasivat voivansa pyörittää miehiä tietyillä säännöillä pikkusormensa ympärille ja tällöin he kasvoivat muka aikuisiksi. Tai ainakin kuvittelivat kasvavansa. 

Marija huomasi haulikon tiskin takana. Miten se ei ollut tullut aikaisemmin hänen mieleensä. Hän avasi laatikon ja löysi sieltä haulit. 
- Tämä on ladattu, eikö olekin? hän kysyi Jannelta, joka nyökytti päätään tälle kummastuneena. Hän ei voinut käsittää mistä tyttö oli tiennyt, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Janne oli katsellut Kimmoa vain hetken ja siitä huolimatta oli tehnyt yhden johtopäätöksen. Tuo mies oli poliisi. Tämä tyttö oli poliisin tytär. Oikeastaan sillä ei ollut väliä. Väliä oli vain noilla askelilla, jotka kuuluivat taas jostain. 
- Isä, tässä, Marija ojensi isälleen aseen ja kourallisen hauleja, joista muutama tipahti maahan. Kimmo katsoi tuota asetta hetken inhoten. Sen laittomuus katosi kuitenkin hetkessä, kun hän ymmärsi mahdollisuutensa. 
- Ladattu? Isä kysyi arvaten. Marija nyökkäsi. Hän uskoi miehen sanaan, tiesihän hän itsekin, että tämä oli ladannut aseen ampumisen jälkeen. 
(jos hänellä ei sitten ollut jotain syytä ampua sen jälkeen)
Marija ajatteli, mutta muisti miehen pienen nyökkäyksen ja toivoi parasta. 

Tyttö näki haulikon Kimmon kädessä ja hätkähti irti miehestä.
- Usko miestä, hän sanoi hiljaa. Anaksi kutsuttu mies tuijotti silmät suurina Kimmoa ja tämän asetta. Hän ei selvästi enää tiennyt pitäisikö nauraa vaiko juosta karkuun. Hetken aikaa hän oli aivan varma siitä, että Kimmo syystä tai toisesta ampuisi hänet tähän paikkaan. 
- Tee mitä tahdot, tyttö kivahti viimein ja juoksi huoltoaseman ovelle. Kimmo odotti kirkaisua. Se olisi varmasti tulossa. 
- Hae se, Ana kivahti toiselle miehelle ja tämä juoksi tytön perään.
- Saana, mies huusi tytölle. Tyttö pysähtyi vähän oven sisäpuolelle ja mies heti tämän perään. Kuului huuto, mutta Kimmo oli varma, että se oli mies, joka huusi, tytön huutoa ei kuulunut. Kimmo kuuli vain yhä lähestyvät askeleet ja lisäksi hän kuuli Marijan äänen, joka suostutteli miestä ja Saana-nimistä tyttöä tiskin taakse piiloon. Kimmosta kuulosti jopa siltä, että tyttö onnistuikin tässä. Ana tuijotti Kimmoa yhä hämmentyneenä, toisen pihalle jääneen miehen kasvoilla näkyi myös hämmennys. 
- Kuulkaa, mulla ei ole mitään syytä jäädä tähän ihmettelemään miten teille käy, joten suosittaisin poistumaan joko sisälle tai autoon, Kimmo yritti vielä saada puhuttua järkeä näille. Samassa hän näki Anan kasvoilta, että tälle järjen puhuminen oli täysin turhaa. Toinen mies näytti jo miettivän asiaa, mutta liittyi Anan nauruun, niin että viimeisetkin järkevät ajatukset katosivat. 

Samassa Kimmo näki otuksien seisovan metsän reunassa miesten takana. Niiden näkeminen järkytti yhä, vaikka hän oli osannut odottaa niitä. Järkytys ilmeisesti näkyi Kimmon kasvoilta ja miehet kääntyivät katsomaan taakseen. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään, vaikka katseen palatessa Kimmoon, kauhun saattoi melkein kuulla. Kimmo nosti aseen käsivarsilleen ja veti liipaisimesta sen kummemmin asiaa ajattelematta. Miehet olivat väistävinään johonkin suuntaan, mutta ei Kimmo heitä ampunut. Kimmo kirosi tajutessaan olevansa aivan liian kaukana. Haulit olisivat tehneet pahaa jälkeä, jos hirviöt olisivat olleet lähempänä, mutta nyt ne olivat tuolla jossain. Otukset eivät näyttäneet paukkeesta olevan moksiskaan. Toinen otti kissamaisen ketteriä askelia toista miestä kohden. Ana juoksi huoltoasemalle sisälle, mutta tämä mies ei liikahtanut mihinkään. Hän katsoi vain kauhuissaan otusta ja Kimmo rukoili miehen väistävän edes hiukan. Nyt hänellä olisi mahdollista ampua tuota otusta, mutta mies seisoi edessä. Otus hyppäsi korkealle ilmaan ja rojahti miehen päälle. Ennen kuin Kimmo ehti tehdä mitään otus oli jo lyönyt isot hampaansa miehen kaulaan, repäissyt tämän auki ja pompannut jo ylös suu verta valuen. 

Kimmo veti liipaisimesta uudelleen. Otus oli jo kauempana, mutta tällä kertaa hän osui. Ei hyvin, mutta niin, että kuuli otuksen päästämän sairaan ujelluksen. Kimmo tihrusti otuksen perään tämän loikkiessa kauemmas nähdäkseen miten oli onnistunut tätä loukkaamaan, mutta otus kiiti kauheaa vauhtia kaverinsa kanssa takaisin metsän suojiin. 
- Osuit sitä käteen, Marija sanoi hiljaa isänsä takaa. 
(kuin hän olisi arvannut mitä minä ajattelin)
Kimmo ajatteli ja naurahti samantien ajatukselleen. Tottakai, se oli Marija.
(tottakai hän tiesi mitä ajattelin)
- Toivottavasti se oli tarpeeksi, Kimmo huokasi ja käveli sisälle huoltoasemalle. 
- Tässä on isäni, Kimmo Seppälä ja tässä ovat Ana ja Saana, Marija sanoi ja esitteli uudet tulokkaat Kimmolle. 
(eikö heillä ole sukunimiä) 
Kimmon päähän eksyi taas ajatus, joka oli kai hänen tavanomaisia ajatuksiaan, mutta nyt hän sysäsi senkin jonnekin syrjempään. Juuri nyt hän ei jaksanut ajatella sitä miten epäilyttävältä kuulostivat ihmiset, joilla oli vain etunimi esiteltäessä. 

- Mitä ne oikein ovat? Ana kivahti tivaten. Kimmo pudisteli päätään. Jannen kasvoilla oli kauhu, joka kertoi varmuudesta siitä, ettei tämä kauhunäytelmä ollut vieläkään ohi ja epäilystä siitä, ettei siitä elossa selviäisikään. 
- Emme me tiedä sen paremmin kuin sinäkään, Marija sanoi hiljaa. Ana näytti siltä, että oli valmis sanomaan jotain, mutta sulki sitten kuitenkin suunsa. 
- Ei taas, Kimmo kirosi hiljaa, kun auton valot valaisivat taas huoltamin pihan. Hän oli varma, että tämä tietäisi lisää Anan ja Saanan kaltaisia puolikännisiä nuoria, jotka vain hankaloittaisivat tilannetta. Houkuttelisivat ne, mitä sitten olivatkaan, takaisin liikkeelle. Kimmo asteli raskain askelin ovelle katsomaan ja Marija katseli hänen peräänsä säälien. Hänellä oli sellainen olo, että isä oli väärässä, mutta sen sijaan hän pelkäsi, että tulossa oli jotain pahempaa. Jotain hankalampaa. Hän muisti hätäkeskuksen naisen äänen ja nosti kasvonsa kohti kattoa. Hän rukoili ääneti, että poliisi tulisi pian.

Kimmo pysähtyi. Hän katseli kummallista mustaa pitkää autoa, joka oli kuin pakettiauto, mutta toisaalta pituudelta se näytti ihan liian pitkältä normaaliksi pakettiautoksi. Kimmo huomasi venäläiset rekisterikilvet, eikä ollut ollenkaan varma siitä, että pitäisikö hänen huokaista helpotuksesta vaiko kaivautua jonnekin piiloon. Mies hyppäsi autosta ulos ja huusi jotain muille. Janne oli viimein uskaltautunut tiskin takaa pois ja seisoi Kimmon takana.
- Ymmärrätkö venäjää? Hän kysyi hiljaa Kimmolta. Mies pudisteli päätään. – No minä voin suomentaa, Janne mutisi ja selitti Kimmolle mistä miehet puhuivat. 

- Tässä se on, täällä he karkasivat, pieni mies sanoi hiljaa. – Heidät täytyy saada kiinni. Takaosasta kipusi ulos viisi pitkää ja rotevaa miestä. 
(löytyykö Venäjältä tuollaisia köriläitä?)
Kimmo pohti ja naurahti omalle ajatukselleen. Pieni mies käveli Kimmon ohi kiinnittämättä minkäänlaista huomiota tähän ja asteli huoltoasemalle. Hänen suustaan pääsi venäjänkielisiä sanoja, joita Jannen ei tarvinnut täytynyt suomentaa, eikä hän edes yrittänyt. 
- Tiesin, että ne saisivat pahaa jälkeä irti päästessään, mutta että -, enempää mies ei sanonut. Jokainen saattoi kuulla hämmennyksen sekaisen kunnioituksen, johon alkoi pikkuhiljaa asettua melkoinen röykkiö pelkoa sekaan. 
- Mitä ne ovat, Marita kysyi venäjäksi ja Kimmo hymähti. Hän oli täysin unohtanut sen. Hänen vaimonsa puhui venäjää. Se oli niin helppo unohtaa, tavallisessa arkipäivässä sitä harvemmin kaipasi. 
- Mutantteja, mies vastasi, ei selittänyt sen kummemmin ja Marita jäi hämilleen tuijottamaan miestä, joka juoksi takaisin ulos. Marita ei uskaltanut kysyä enempää ja tiesi, ettei olisi saanut vastausta kuitenkaan. 

- Ne täytyy saada kiinni. Mieluiten elävinä, mutta -, mies jätti lauseen kesken ja jokainen saattoi tehdä omat johtopäätöksensä. Kaikki olisivat kai lopulta samaa mieltä. Olisi pääasia, jos otukset saataisiin pois ulkoa vapaana kuljeksimasta. 
- Andrew haluaa ne elävänä, sanoi mies, jonka puhe kuulosti siltä, ettei hän puhunut venäjää kotimaisenaan. Pieni mies viittasi kädellään ilmaistakseen, että hänelle olisi aivan sama, kunhan tämä tilanne hoituisi jotenkin. Kauempaa kuului taas askelia. 
- Siinä ne tulevat, Kimmo mutisi ja Janne käänsi sen venäjäksi. Miehet katsoivat kummastuen, mutta lopulta näyttivät siltä, että varautuivat pahimpaan. He kaivoivat autonperästä oudonnäköisiä aseita, jotka toivat Kimmolle mieleen lähinnä jotkut 70-luvun avaruusfantasiat. 

Askeleet lähestyivät nopeasti. Kimmo saattoi kuvitella miten ne lähestyivät entisestään. Hän oli varma, että ne tiesivät, ettei niiden retkensä ollut tällä kertaa turha. Ne oikein juoksivat kohti sitä, jota olivat jo pidempään etsineet. Askeleet muuttuivat oikeiksi juoksuaskeliksi ja miehet virittivät aseitaan. Pieni mies asteli etunenässä askelten suuntaan. Yllättäen ne lakkasivat. Pieni mies kiroili venäjäksi ja tähyili metsän suuntaan. Kimmo näki sen ensin, muttei ehtinyt varoittaa. Toinen otuksista nökötti puunlatvassa ja ennen kuin Kimmo ehti tehdä tai sanoa mitään se syöksyi sieltä alas kuin puuma. Se putosi suoraan pienen miehen niskaan, repien tämän vatsan kappaleiksi samalla matkalla. Mies huusi ja kaatui maahan. Lumi värjäytyi verestä punaiseksi. Metsän reunassa seisoi toinen otuksista ja nauroi kummalista naurua. Oikeastaan kukaan ei tunnistanut tuota ääntä, mutta Marija oli varma, että tuo otus nauroi. Nauroi tyytyväisyyttään. Miehet tuijottivat näytelmää, lopulta yksi heistä sai nostettua aseen ilmaan ja laukaistua sen kohti otusta. Hän tiesi, ettei enää tarvinnut pelätä mitä pienelle miehelle kävisi, tämä oli kuollut joka tapauksessa. Otus huusi, kun se haavoittui jalkaan. Se yritti paeta, mutta toinen mies laukaisi aseensa, joka ei tehnytkään tuhoavaa jälkeä vaan upotti piikin otuksen lihaan. Otus yritti kävellä puoliksi tuhoutuneella jalallaan, mutta kaatui parin askeleen jälkeen. Se ulvoi hetken, ulvontaan yhtyi sireenin ulvonta ja Kimmo huokaisi helpotuksesta. Hirviön ulvonta lakkasi, kun se nukahti uneen ja vaipui maahan. Toisen olennon nauru oli katkennut jo joku aika sitten. Lumisessa maisemassa välkkyivät jo poliisiauton vilkut. Kimmo huokaisi hiljaa. 
- Pakatkaa se äkkiä autoon, yksi miehistä huusi ja muut seurasivat käskyä. Otus kannettiin autoon, Kimmo näki vilahduksen metallisesta laatikosta, johon se pakattiin auton perään ja sen jälkeen Kimmo vilkaisi takaisin metsänreunaan. Toinen otus loikki jo poispäin metsän suojiin. Kimmo oli varma siitä, ettei sitä nähtäisi kovinkaan pian uudelleen, jos ei koskaan. Ne olivat selvästikin tappaneet kohteensa. 

1 viesti vastaanotettu (2009)
Antistress (2009)
Hidas kuva (2009)
Hyvien unien yö (2002)
Jälleennäkeminen (2009)
"Monsteri" (2001)
Näkökulma 1 (2009)
Näkökulma 2 (2009)

Fantasia

Alku (2000)
Lumiprinsessani - alku (2001)

Sadut

Joutsen, joka ei uskaltanut lentää (2006)
Kadonnut ystävä (2006)
Metsäretki (2006)
Päiväkotipeikko (2006)

Sekalaista proosaa

Jonakin päivänä kaduttaa 1 (2010)
Junia kulkee joka päivä (2000)
Kissamaki (2009)
PAM! (2000)
Pelästyiksää (2009)
Yksinäinen susi (1996)

Tietokirjoittaminen

Eläin on esine (2009)
Kirja-arvostelu: Sydämenmuotoinen rasia (2011)
Runoarvostelu: Koira tulee illalla (2010)
Sivistystoimenjohtajan kymmenen käskyä (2008)

Gerbiilitekstejä

Aikuisena olemisen vaikeus (2010)
Hulluja harrastajia (2000)
Lemmikkimessut 2000 (2000)