Pieni nenä litistyi ikkunaan ja sen takaa kuului raskas huokaus. Äiti käänsi katseensa olkapään yli pientä lytyssä olevaa nenää kohden ja vilkutti iloinen hymy kasvoillaan. Nenän takaa kuului rauhallinen ääni: 
- Luettaisiinko hetki kirjaa ennen aamupalaa? Nenän omistaja, jonka nimi sattui olemaan Mirko Mäkinen, katsoi uutta tuntematonta ihmistä vihreillä lautasen kokoisilla silmillään ja nyökkäsi. Mirko oli päättänyt olla reipas poika, jos ei muuten niin pikkusiskon vuoksi, jolle ensimmäinen päivä päiväkodissa oli paljon vaikeampi. Mirella oli tarrannut äidin jalkaan kiinni, itkenyt, huutanut ja parkunut korvia ja sydäntä särkevästi ja äiti oli näyttänyt olevan itkuun purskahtamaisillaan hänkin. Lopulta päiväkodin tädit olivat joutuneet repimään Mirellan irti äidistään ja hoputtamaan tätä lähtemään. Mirella kyllä rauhoittuisi äidin mentyä. 

Kyllä Mirkoakin jännitti. Kaikki oli niin uutta ja vierasta, mutta hän oli sentään jo iso poika. Ihan juuri täyttäisi viisi vuotta. 
- Tuuks leikkiin autoilla? Kuului pienen pojan hento ääni ennen kuin täti oli ehtinyt lukea ensimmäistäkään sivua. Mirko nyökkäsi ja hyppäsi pois sylistä. Hetken hän mietti pahastuisiko täti, ettei päässytkään lukemaan, mutta nainen hymyili. Mirella nökötti yhä vihoissaan toisen tädin sylissä. Hän oli käpertynyt pienelle kerälle ja puri alahuultaan niin kuin tytöllä oli tapana pahalla tuulella ollessaan. Mirko syventyi leikkimään autoilla Tarmo nimisen pojan kanssa, eikä huomannut miten aika kului ja Mirella katosi lastenhoitajan sylistä. 

- Mikä se oli? Mirellan ajatus tuli ilmoille, vaikkei kukaan ollutkaan kuulemassa. Hän oli varmasti nähnyt jonkin pujahtavan tuulikaappiin, mutta kukaan lapsista se ei kyllä ollut. Mirella olisi voinut vaikka vannoa, että pujahtaneella otuksella oli ollut häntä. 
- Milko! Milko! Milko! Tyttö suorastaan lensi takaisin muiden lasten luo ja tarrasi kiinni veljensä väljään villapaitaan. – Eteisessä on peikko! 
- Peikko? Mirko ehti kysyä aidosti ihmettelevällä äänellä, kun Tarmo rämähti nauruun:
- Vai peikko. Mirkon pikkusisko on nähnyt peikon. Kaikki lähellä olevat lapset nauroivat rämäkkää ilon ja ivan sekaista naurua. 
- Peikko? Etköhän sinä ole nyt nähnyt omiasi?
- Siellä oli peik – ko, peikko, Mirella ymmärsi, ettei saisi edes veljeään ymmärtämään tai uskomaan asiaa. – Anna olla, hän tokaisi lopulta ja lähti laahustamaan takaisin eteiseen. Oli peikkoja tai ei, hänen olisi päästävä vessaan. 

Tällä kertaa Mirella pääsikin vessaan asti ongelmitta, mutta pestessään käsiään hän huomasi pienen punaisen nenän pistävän esille yhden vessakopin oven raosta. Kaksi pyöreää nappisilmää tuijottivat tyttöä tiiviisti. Tämä on unta, Mirella ajatteli ja puristi silmänsä kiinni. Avattuaan ne otus oli poissa. Tyttö pesi kätensä, kuivasi ne paperiseen pyyhkeeseen ja työnsi heilurikantiseen roskikseen ja samassa hän näki ne taas, kaksi mustaa kiveä, jotka kiilsivät keskellä karvaisia kasvoja. Mirella ei pystynyt pidättelemään säikähtynyttä huutoaan. 

Taina niminen päiväkodintäti juoksi vessaan naamansa kalpeana kuin maito. 
- Mikä, mikä, mikä täällä on hätänä? Mirella tuijotti roskapönttöä herkeämättä ja lopulta nosti kätensä sitä kohti:
- Tuolla on mörkö. 
Taina nosti Mirellan syliinsä ja keinutti hiljalleen. 
- Ei mörköjä ole olemassakaan, hän sanoi ääni täynnä lämpöä ja rauhaa. – On ihan tavallista pelätä uutta paikkaa ja uusia ihmisiä, mutta ei täällä sentään mörköjä ole. Mirella tuhahti hiljaa. Hän oli varma, ettei saisi ketään uskomaan, vaikka mörkö oli varmasti ollut totisinta totta. Hän istui pitkään Tainan sylissä ja mietti mitä oikein oli nähnyt ja miten niihin pitäisi suhtautua. 

Päiväunille käytäessä Mirella tunsi itsensä suunnattoman yksinäiseksi. Hän kaipasi viereensä äitiä, joka lukisi sadun, pitäisi kädestä kiinni ja silittäisi hiuksia. Äidin, jolla olisi aikaa kuunnella mitä Mirellalla olisi sanottavana ja äidin, joka antaisi pienen suukon otsalle, kun uni oli jo viemässä mailleen. Mirella itki muutaman kyyneleen, mutta niin hiljaa, ettei kukaan voinut niitä huomata. Lastenhoitaja istui keinutuolissa keskellä huonetta ja oli itsekin jonkinlaisella torkkuvaihteella. Samassa Mirella kuuli pientä rapinaa sänkynsä vierestä. Seinän ja sängyn välistä ilmestyi ensin kaksi pientä ja karvaista kättä sekä sitten pieni punainen nenä. Tummat silmät Mirella tunnisti entisestään.
- Kaipaatko seuraa? Kysyi hiljainen ääni. Se ei kuulostanut ollenkaan pelottavalta, eikä otus näyttänyt ollenkaan ilkeältä. Mirella puntaroi olentoa katseellaan, mutta oli epävarma. Hän melkein halusi uskoa nukahtaneensa ja kaiken tämän olevan unta, mutta lopulta hän nyökkäsi. Samassa pieni otus kipusi Mirellan sänkyyn, kellahti kyljelleen tämän viereen niin, että punainen nenä kosketti Mirellan pientä nenännykeröä ja häntä kietoutui tytön ympärille. Siinä Mirella tunsi olonsa hyväksi, lämpöiseksi. 

- Nyt ne, jotka eivät nuku saavat lähteä, täti totesi havahduttuaan omilta torkuiltaan. 
- Tuletko sinäkin? Mirella kysyi uudelta ystävältään. Tämä pudisteli päätään. 
- Minä en voi. En voi näyttäytyä muille kuin sinulle – olen sinun oma päiväkotipeikkosi.
- Päiväkotipeikko? Mirella tuijotti otusta epäuskoisena. 
- Niin, meitä on täällä monta, jokaiselle omansa. Autamme huonojen hetkien ja pahojen päivien yli. Voit luottaa minuun.

1 viesti vastaanotettu (2009)
Antistress (2009)
Hidas kuva (2009)
Hyvien unien yö (2002)
Jälleennäkeminen (2009)
"Monsteri" (2001)
Näkökulma 1 (2009)
Näkökulma 2 (2009)

Fantasia

Alku (2000)
Lumiprinsessani - alku (2001)

Sadut

Joutsen, joka ei uskaltanut lentää (2006)
Kadonnut ystävä (2006)
Metsäretki (2006)
Päiväkotipeikko (2006)

Sekalaista proosaa

Jonakin päivänä kaduttaa 1 (2010)
Junia kulkee joka päivä (2000)
Kissamaki (2009)
PAM! (2000)
Pelästyiksää (2009)
Yksinäinen susi (1996)

Tietokirjoittaminen

Eläin on esine (2009)
Kirja-arvostelu: Sydämenmuotoinen rasia (2011)
Runoarvostelu: Koira tulee illalla (2010)
Sivistystoimenjohtajan kymmenen käskyä (2008)

Gerbiilitekstejä

Aikuisena olemisen vaikeus (2010)
Hulluja harrastajia (2000)
Lemmikkimessut 2000 (2000)