Posliinienkelin ajatus syntyi aikanaan Yön biisistä:

Tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin,
joka kaiken turhaan antaneena särkyi asfalttiin."

Kirjoitin ensimmäisen version Posliinienkelistä ollessani kahdeksannella luokalla ja siihen aikaan minä kuulin noissa sanoissa itseni. Olin käynyt läpi pitkällisen koulukiusaushelvetin, jonka loppuvaiheessa sain pelätä henkeni puolesta. Koulussa ei asioille enää osattu tehdä mitään, minut siirrettin toiseen kouluun turvaan. Uudessa koulussa kiusaaminen ei loppunut, mutta muutti muotoaan niin, että saatoin sentään elää.

Tuohon aikaan koulukiusaus oli vasta nousemassa puheenaiheeksi. Yhä useammalla taholla puhuttiin siitä miten kiusaus voi vaikuttaa loppuelämän. Posliinienkelista tuli minun terapiani. Siihen upotin peruskouluni tuskan kertoakseni muille, että kiusaamisesta voi selvitä.

Posliinienkeli ei sellaisenaan ole kovinkaan käyttökelpoinen tarina. Ensinnäkin olin aivan liian nuori sitä kirjoittaessani (vaikkakin kärsivällisyys riitti silloin kirjan kirjoittamiseen kahdesti), toiseksi kirjoitin sen silloin aivan liian kipeistä asioista. En ole siitä kirjallisesti mitenkään erityisen ylpeä, mutta toivon kuitenkin, että näistä sirpaleista voisi jonain päivänä syntyä jotain ehyttä. Että jonain päivänä Posliinienkeli saisi siivet ja voisi kertoa sen tarinan, joka minulla oli jo tuolloin kerrottavana, joskin ehkä tietyllä tapaa kuitenkin täysin eri tarinana. Nuorten kirja kiusaamisesta - se näistä sirpaleista jonain päivänä yritetään koota.

Posliinienkeli on seissyt nyt n. 7 vuotta laatikossa. Tietyllä tapaa kammoan itsekin sen avaamista, koska siihen on talletettu niin monta kipeää asiaa, monta asiaa, jotka saattavat olla liki unohtuneet tänään, tässä elämässä.