Vaan tarinan kertoja asui minussa kai jo kauan ennen sitä (voisi kai jopa ajatella sen olevan synnynnäistä). Parhaan ystäväni kanssa kehitimme aivan uskomattomat tarinat leikkiemme ympärille, jotkin niistä ovat täysin kertomisen arvoisia tarinoita vielä tänäkin päivänä.
En ole koskaan pitänyt kirjoittamistani harrastuksena, se on enemmänkin ollut tapa elää. Joskus olisin voinut väittää sen pelastaneen henkeni, tänään sanon vain, ettei minua ole ilman kirjoittamista ja siihen liittyviä tarinoita.
Varsin pienestä pitäen olen ajatellut, että kirjoittamisesta tulee minulle vielä työ ja vastoin kaikkia "oletkos ajatellut"-lauseita, nimenomaan fiktiivisestä kirjoittamisesta. Minusta tulisi Kirjailija. Sillä ei kuulemma voi elää ja jokaisen kunnon ihmisen, joka haluaa kirjoittaa pitäisi ryhtyä toimittajaksi, mutta kertokaa hyvät ihmiset, mistä ne kaikki hienot kirjat tulisivat, jos kaikki tarinankertojat tekisivät niin?
Jos minun pitäisi lokeroida itseni, sanoisin olevani kauhukirjoittaja. Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä, koska rakastan kynää ja kirjoittamista, suolsi se sitten ulos minkälaista tarinaa tahansa. Nuorten kirjallisuuden olen myös kokenut hyvin omakseni ja kahden pienen lapsen äitinä lastenkirjakaan ei tunnu mahdottomalta ajatukselta. Fantasiahullut ovat fantasiahulluja hamaan hautaan asti, joten saattaahan se olla, että silläkin saralla joskus syntyy jotain. Runoilijana en suostu itseäni pitämään. Silti niitäkin syntyy ajoittain. Olen ajoittain kirjoittanut suorastaan dekkareja, jonkinlaisia seikkailukertomuksia ja toisaalta joskus päässäni syntyy ajatus tämän päivän tarinasta, joka vain ansaitsee tulla kerrotuksi.
Tämä on minun retkeni kohti unelmaa ja minä en palaa tältä retkeltä enää koskaan.