Kaksi sanaa enkelistä on oikeastaan kahden lyhyemmän kirjan yhdistelmä. Se sai alkunsa, kun lukiossa kirjoitin muutaman kymmenen sivun tarinan Lemmikki Repalesilmästä - tytöstä, joka eräänä iltana kohtasi pojan ja heidän eriskummallisesta yöstään yhdessä. Se oli erilainen tarina monessa mielessä. Lemmikki ei varmastikaan ollut se kaikkein tavallisin tapaus, eikä varmaankaan tarinan poikakaan. He eivät tapaa tavallisella tavalla, heidän yönsä ei ole tavallinen, eikä varmasti yön jälkeinen aamukaan.

En suostu pitämään Lemmikkiä tavanomaisena nuorten kirjana, joskaan se ei ole niin raskas kuin tarina, jonka kirjoitin sen jatkoksi - tai aluksi, miten sen sitten haluaakaan sanoa.

Kaikkein erilaisimman Lemmikistä tekee varmastikin se, etten ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut mitään sen kaltaista. Ylipäätään nuorten kirjallisuus oli minulle tyylilajina varsin vieras, mutta Lemmikissä oli sitten se Oma Juttunsa, jonka vuoksi en siitä alun alkaen pitänytkään. Tunsin itseni epävarmaksi Lemmikin edessä. Vaan niin siinä kävi, että tarina kiersi kädestä käteen lukiossamme ja sai totaalisen ylistävän palautteen. Eräs ystäväni lausui minulle hiljaisen toiveen: - Lupaa minulle, lupaa minulle ettet koskaan kirjoita Lemmikille jatko-osaa. Minä lupasin, mutta jotkut tarinat ovat jo olemassa, odottavat vain päivää, jolloin on aika.

Sellaisena päivänä syntyi Rakkaus on Ruusun punaista, joka on kertomus Lemmikistä ajalla ennen kuin hän tapasi Lemmikki Repalesilmän Maran. Se on ehdottomasti yksi rankoimmista tarinoista, joita olen kirjoittanut. Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä lainatakseni, se kertoo "siitä maasta, jossa pienet tytöt liian nopeasti vanhenee".

Lemmikki jäi sydämeeni ja siellä se tulee luultavasti asumaan loputtomiin. Toivon todella, että jonain päivänä aika on kypsä tämän tarinan uudelleen kirjoittamiselle ja sille, että muutkin saavat sen lukea.