ETUSIVU     TÄHÄN MENNESSÄ     TULOSSA     MINÄ  
 

MINÄ - MINTTU VETTENTERÄ

 

 

Kuka minä olen?

Kirjoittaja. Äiti. Vaimo. Minttu.
Olen syntynyt juhannusviikon tiistaina 1979. Äitini jaksoi aina kertoa siitä miten lasten vuoksi laitoksella meni kaksi juhannusta. Lapsuuden perheeseeni kuului äiti, isä ja yhdeksän vuotta vanhempi sisko. Siskon muutettua pois kotoa, elin siis pitkään ainoan lapsen arkea. Äidillä oli lelukauppa, joka oli suuri rakkauteni. Ei sen vuoksi, että minut olisi hukutettu leluihin, ei, äidillä oli hyvin vahva mielipide siitä, että asiat piti ansaita, vaan siksi, että se oli minun paikkani. Ehkäpä näyteikkunoiden kokoaminenkin oli eräänlaista satumaailman luomista. Tarinoiden kertomista.

 

Lapsuudessa minulla oli kaksi haavetta. Olla kirjailija ja olla äiti. Hyvin pienestä pitäen halusin oman perheen ja halusin tehdä asiat omalla tavallani. Olin äidin tyttö ja nyt kolme vuotta äidin kuoleman jälkeen kaipaan häntä yhä kovin. Silti erän ykköshaaveitani oli olla erilainen kuin hän.

Minusta tuli äiti juhannusviikolla 2001. Tyttö myöhästyi kolme tuntia, jotta meillä olisi ollut sama syntymäpäivä. Ihan hyvä niin. Kuka sitä nyt haluaisi jakaa synttäripäivänsä äidin kanssa. Esikoisen jälkeen syntyi vielä kolme muuta lasta. Tyttö 2003 ja pojat 2006 ja 2012. Äitiys on ollut yksi elämäni parhaita asioita ja jokainen lapsi on opettanut minulle eri asioita. Joskus minusta tuntuu, että lapset ovat kasvattaneet minua enemmän kuin minä heitä.

"Hippitiikerimutsi" oli erään ystäväni kommentti, kun keväällä 2013 kyselin ystäviltäni sanoja, joilla he kuvailisivat minua. Sanassa on luultavasti tiivistetty totuus. Kotimme on Huvikumpu, jossa vallitsee hippimäinen vapaus tehdä ja toteuttaa itseään, mutta tarvittaessa pehmeän äidin kuoresta hyppää esille tiikeri, joka puolustaa omiaan raivoisasti. Haluan omilleni hyvän ja turvallisen alun.

Olen se äiti, joka ilmestyy koulunpihalle selvittämään ongelmat. Olen se äiti, joka ilmoittaa kouluun, että lapsi ei tule ennen kuin ongelmat ovat kunnossa. Näitä lapsia ei tallota lattianrakoon niin kuin itselleni kävi.

 

Ihanat lapseni ovat kaikki ihanasti erilaisia. Joskus saa vaivata päätään ihan tosissaan miettimällä mikä on se juttu, joka toimii tämän lapsen kanssa. Minulla on ollut ilo seurata sivusta pikkuista Kissakirjailija Karamellia, jonka ensimmäinen kirja Seitsemän kissatarinaa ilmestyi keväällä 2013. Kirja oli hauska yhteinen projekti ja siinä sivussa syntyi musiikkivideota ja taikatemppuvideotakin. Seuraavaksi Karamelli tekee kauhukirjan nuorille.

Kirjoittaja. En tiedä oliko kirjoittaminen minussa sisäsyntyisesti vai syntyikö se lapsuuden satuseikkailuilla, lelukaupan takahuoneessa, videovuokraamon leffameressä ja mummon satuhetkillä. Tiedän vain, että halusin luoda tarinoita ja kertoa niitä.

Lapsuudenystävän kanssa loimme kesänkestävän tarinasarjan maahan päätyvästä "Sateenkaariporsaasta", jota esitin sujuvasti leikeissä vähintään sen yhden kesän. Toisen kaverin kanssa kouluiässä loimme Salaperäisen naapurin, jolla oli huumekätkö mummolan naapurissa olevassa hylätyssä talossa. Siinä määrin vakuuttuneita olimme tarinastamme, että taisimme ahdistella asiasta kaverin naapurissa asuvaa poliisiakin.

 

Kolmannella luokalla tajusin, että ainevihko ei yksinkertaisesti riitä. Oli pakko kirjoittaa myös kotona. Syntyi tarina ja toinekin ja ensimmäinen juttu taisi lähteä kustantajalle ollessani 14-vuotias. Kukaan ei kertonut miten pitkä matka siitä oli 30-vuotiaana julkaistuun omakustanteeseen. Onneksi ei.

Ensimmäinen kirja syntyi hyvin itsestään. Vuosia kestänyt gerbiiliharrastus sai kirjoittamaan kaivatun suomalaisen gerbiilikirjan. Gerbiilifaktan ilmestyminen oli toteutunut unelma, mutta samalla myös jotain äärimmäisen hämmentävää. Siinä se on ja mä olen tässä yhä. Mitä sitten?

Gerbiilifaktan jäljissä oli helppo toteuttaa samaa tietä lastenkirja "Mörkö vei ilon". Mörkö palkittiin Möllärimestarikilpailussa parhaana lastenkirjana ja arvostelu olikin minun lupani kirjoittaa myös jatkossa.

 

Toisen luvan antoi ystävä luovan kirjoittamisen opinnoista. Hän totesi eräänä päivänä: "Sun elämä menee hukkaan, jos sä et kirjoita". Mitä siihen saattoi sanoa? Niistä sanoista syntyneessä kaveriporukassa julkaistiin kaksi antologiaa "Moralla murhaa mukavasti" ja "Rakkaudella sinun - kuolema". Rehellisesti sanottuna ensimmäiseen en koskaan ollut täysin tyytyväinen. Kirjoitin tarinat kesänä, jona järjestin kaksia hautajaisia, kävin yhden ihmisen materiaalista elämää lävitse ja remontoin. Sen kyllä huomaa. Sen sijaan Rakkaudella sinun - kuolema on yksi lempitöitäni. Sitä oli kiva kirjoittaa, tarinoihin on mukava palata ja niissä on sitä jotain, jota toivoisin tarinoistani löytyvän myös jatkossa.

Puhuttaessa luvista ja käännekohdista minun täytynee nostaa esille vielä yksi juttu. Eräänä päivänä keittiössäni istui teekupin ääressä aivan ihana ihminen, jota olin ihaillut jo monia vuosia lukiessani hänen kuvittamiaan kirjoja lapsilleni. Siinä me istuimme ja loimme pohjan Miten mörkö kesytetään? - kirjalle.

Opiskelen kirjoittamista avoimella yliopistolla. Menossa aineopinnot. Uskon elinikäiseen oppimiseen ja siihen, ettei koskaan voi olla valmis. Elämäni toistaiseksi suurimman oppitunnin sain kuitenkin kirjani Jonakin päivänä kaduttaa kanssa. Tuli tehtyä tyhmiä juttuja, tyhmiä virheitä. Monta asiaa olisi voinut tehdä paremmin ja lopulta ei jäänyt käteen muuta kuin pyytää anteeksi.

 

Elämä jatkuu. Vai jatkuuko? Tätä kysymystä pohdin reilun vuoden, jonka aikana oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni kysyin itseltäni haluanko kirjoittaa?

Sinä aikana syntyi mm. Karamellin Kissakirja, Hukan kesäkuvia, kuvituksia pariin kirjaan ja sen sellaista. Kirjoittaa en kuitenkaan juuri osannut.

Lopputulos oli kuitenkin selvä. Mihin kissa karvoistaan pääsisi? Miten ihmeessä opetella elämään hengittämättä? Kirjoittaminen elää minussa ja minä elän kirjoittamisesta. Niinpä olen tässä. Valmiina katsomaan mitä tulevaisuus tuo.

Tämä on minun tarinani - minun elämäni.