En koskaan ajatellut itseäni tietokirjailijana. Fakta on faktaa, mutta fiktio on minun lajini. Sillä perustelin aina mm. sen, etten halua toimittajaksi - haluan kirjailijaksi. Vaan oikeastaan koko ajan mukana on elänyt haave gerbiilikirjasta. Se sai alkunsa jo silloin, kun elämäni ensimmäiset gerbiilit Tiku ja Taku möyrivät terraariossaan. Silloin kasasin pieniä lippusia ja lappusia kansioon ja siinä oli minun kirjani perusta.

Vaan toisaalta - ihan yhtälailla - yhtenä päivänä syttyi lamppu siitä, että jos on jotain sanottavaa. Jotain olennaista kerrottavaa, jolle näkee tarpeen ja halun kirjoittaa, niin ei mikään tietenkään estä. Eräänä päivänä olin koirien kanssa ulkoilemassa ja kolme nuorta tyttöä juoksivat perässämme. Heistä näki, ettei kenelläkään ollut oikeastaan minkäänlaista tietoa ja osaamista siitä miten eläinten kanssa pitäisi olla. Selvitin asiaa heidän kanssaan ja kotimatkalla mietin kaikkia niitä tilanteita, joihin olen eläinharrastukseni myötä joutunut. Mietin, että miten ihmeessä on mahdollista, että ihmisiltä on kadonnut täysin kyky tulla eläinten kanssa toimeen. Ihan liian monet suhtautuvat elävään eläimeen kuin johonkin esineeseen. Noista ajatuksista syntyi kirja Karvakaverien kanssa.

En usko, että tulen pahemmin tietokirjojen parissa jatkossakaan happanemaan, mutta on parempi olla sanomatta ei koskaan. Välillä kyllä leikittelen ajatuksella yhdestä ja toisesta kirjasta, joka kuuluisi tähän sivuston osaan, mutta ne jääkööt toiseen kertaan...