Painajaisten Valtias
Minä olen niitä ihmisiä, jotka näkevät tahtomattaankin aina ne kaikkein pahimmat vaihtoehdot. Minä olen niitä ihmisiä, jotka tuijottavat pitkään pimeyteen ja näkevät sillä kaiken sellaisen mitä kukaan muu ei nää. Sieltä pimeydetä syntyvät painajaiset ja painajaisten koti, painajaismaa. Kauhu on hyvin pitkään ollut se minun omin juttuni. Kai aina siitä lähtien, kun pikkaisen päälle 10 vanhana tutustuin kirjaston kauhukirjahyllyyn ja ahmin sisääni tarinan toisensa jälkeen. Vaan kauhussakin voisin sanoa kirjoittavani laidasta laitaan. Tietyllä tapaa rakastan aina sitä ajatusta, että "entäs jos". Sitä, että kyseessä ei ole mikään mörkövamppyyri vaan kyse on enemmänkin meistä ihmisistä itsestämme ja jostain erityisemmästä ominaisuudesta. Ihan ihmisten pahuudesta varmasti riittäisi kauhutarinaa loppuelämäksi. Vaan kyllä niitä mörkö-juttujakin tulee kirjoitettua ja suunniteltua. Toisaalta on tarinoita, joissa kulkee jo valmiiksi tuttuja mörriäisiä, mutta toisaalta usein leikittelen ajatuksella siitä omasta hirviöstä. Hirviöstä, joka tulisi lopulta yhtä tunnetuksi kuin vamppyyrit ja ihmissudet. Oma. Se on kai hyvin pitkälle kirjoittamiseni pääsanoja. On sanottu, ettei kukaan voi kirjoittaa mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi jo kirjoittanut. Se varmasti pätee hyvin pitkälle, mutta ainakin voin yrittää tehdä kirjoistani "itseni näköisiä". Monessa tarinassa on kyse loppujen lopuksi siitä leikittelystä. Mieleen tarttuu ajatus, jota lähtee vaalimaan ja pohtimaan mahdollisuuksia. Salaisuuden hinta on yksi näitä. Ajatus, joka on kulkenut toista kymmentä vuotta mukanani: Millainen tämä maailma olisi, jos joku tietäisi kaikki salaisuutemme? Joskus mieleen tulee pienen pieniä hetkiä, joiden tietää heti olevan osa isompaa kokemusta. Noita hetkiä sitten tallettelen sanoina kansion nurkkaan, eikä monestakaan uskoisi millaista painajaista ne kuvaavat...
- Minulla menee täällä jonkun aikaa, sinun ei tarvitse odottaa, äiti sanoi minulle, kun pysäköin auton pihaan. Minä nyökyttelin, mutta mutisin kuitenkin jotain siihen suuntaan, että katsotaan nyt. Äiti ei sanonut enää mitään vaan poistui ja minäkin olin löytänyt jotain mikä vei huomioni. Vähän matkan päässä näin Nikon. Pieni poika veti perässään isoa leijaa ja näytti tuskastuneelta, kun ei saanut sitä ilmaan. Tilanne näytti minusta melkeinpä hupaisan suloiselta, mutta nousin autosta ja kävelin hänen luokseen. - Hei, Niko näytti hämmästyneeltä minut nähdessään. En tiedä mikä hänet yllätti, mutta hän ei näyttänyt pelästyneeltä, eikä toisaalta pettyneeltä. - Hei herra Vainio, Niko mietti selvästi hetken, ennen kuin sai mieleensä nimeni. - Sano Sasu vain, minä yritin esittää pyyntöä Nikolle. Hän näytti entistä kummastuneemmalta ja mieleeni tuli, että odottiko Niko minun herroittelevan häntä tai jotain. Tuollaiset pikkuvanhat lapset olivat joskus liki pelottavia, kun ei tiennyt ollenkaan miten niihin suhtautua. - Eikö leija lennä? Kysyin vaivihkaa, vaikka olin nähnyt jo, että poika ei vielä osannut käyttää sitä. Niko pudisteli päätään sanomatta mitään. – Saanko minä kokeilla? Niko ojensi leijan minulle.
- Katso, laitetaan se näin maata vasten ja sitten juostaan, otin muutamia askeleita. – Pikkuhiljaa voi löysätä narua, selitin ja Niko katsoi minua silmät täynnä lumousta. Hän näytti pieneltä lapselta, joka katsoo jotain mitä ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Näytti kuin leija olisi edustanut Nikolle jotain sadun kummallista hahmoa tai lohikäärmettä, joka oli suurta ja uskomatonta. Niko ei sanonut mitään, tuijotti vain suu auki taivaalla lentävää värikästä kapistusta. Niko oli pieni poika, mutta ajatus siitä, ettei hän koskaan olisi nähnyt leijaa, tuntui minusta kummalliselta. Otin varovaisesti leijan alas taivaalta ja Nikon kasvoille laskeutui pettymys. Lohikäärme oli laskeutunut alas taivaalta ja makasi taas elottomana maassa. – Haluatko koittaa uudelleen, jos minä autan? Kysyin Nikolta ja hän näytti siltä, ettei uskonut pystyvänsä siihen. Poika näytti siltä kuin olisi uskonut minun omaavan jotain kummallisia taikavoimia, joilla olin saanut lohikäärmeen lentämään ja, joita ilman poika ei voisi saada leijaa taivaalle. – Koita vain, minä yritin olla kannustava, mutten kuitenkaan tungetella liikaa. - Ok, poika sanoi hiljaa ja tarttui naruun. Otin leijan käsieni päälle, toistin pojalle ohjeet siitä miten tulisi toimia ja poika otti muutaman epäröivän juoksuaskeleen, muutaman lisää ja hän huomasi, että se toimi. Lohikäärme oli nousemassa taivaalle, taikavoimat eivät olleetkaan vain minussa, vaan myös pienessä pojassa.
- Niko, kuului huuto takaamme ja poika häkeltyi. Hän oli juoksemassa äänestä poispäin. Minä tiesin kenelle tuo ääni kuului. Auroran ääni ei ollut yhtä identtinen siskonsa kanssa kuin ulkonäkö, mutta paljon samaa siinä silti oli. Niko hämmentyi, yritti kääntyä ympäri ja sotkeutui jalkoihinsa. Poika kaatui eteenpäin ja jäi maahan makaamaan. - Niko, Aurora huusi uudelleen, mutta tällä kertaa hänen äänessään oli iso kasa huolta. Nainen juoksi pojan luo ja minä seurasin häntä. Minullakin oli huoli. Kun me saavuimme Nikon luo, tämä kääntyi selälleen ja minä näin sen. Hänen polvessaan oli kammottava haava, tai siis haava ei ollut kovin paha, mutta jotenkin aavemainen. Pienen pojan polvessa oli haava, mutta poika ei itkenyt. Hänen kasvonsa loistivat onnea ja intoa. - Äiti, leija, hän hihkaisi. Aurora ei nähnyt pojan intoa tai ei ainakaan välittänyt. Hän katseli poikaa huolissaan. - Niko, sattuuko pahasti? Poika ei sanonut mitään. Hän katseli vain leijaa, joka makasi taas kuolleena maassa. Hänen kasvoillaan ei enää loistanut pettymys. Poika tiesi, että saisi lohikäärmeen lentämään uudelleenkin. - Ei äiti, herra Vainio opetti minut lennättämään leijaa, Niko selitti intoa puhkuen. Aurora katsoi minuun, enkä osannut lukea hänen ilmeestään mitään. En oliko siinä kiukkua, pettymystä, poistyöntämistä. En mitään. - Niko, meidän pitää puhdistaa tuo haava, Aurora sanoi. – Pystytkö kävelemään? Hän kysyi ja poika nousi jaloilleen. - Ei hätää äiti, kaikki hyvin, poika otti haparoivia askelia, joista saattoi nähdä, että polvi aristi hieman, mutta poika peitti sen hyvin. - Jos minä vähän autan, sanoin ja nostin pojan olkapäilleni. Tämä hihkui riemusta ja Aurorakin hymyili hiukan. - Minttu Vettenterä - "Leija" -
